Jännittävät hetket

Bangkokissa olin vuorokautta ennen Teemun lentoa ja aika meni seuratessa lentotietoja ja uutisia. Teemun lennon oli aika lähteä pian ja siihen mennessä joka ikinen aiempi Madrid-Frankfurt lento oli peruttu. Olin kauhuissani Euroopan lentokenttäkaaoksen seurauksista, myöhästyisimme Hong Kongin lennoilta ja viettäisimme joulun yksin. Menin kauhuissani nukkumaan ja aamulla tarkistaessani tilanteen sain onneksi huokaista helpotuksesta, lento oli ilmassa ja viiden kuukauden odotuksen jälkeen sain Teemun ajoissa Aasiaan.  Bangkokissa söimme päivän pad thaita ja kuljeksimme pitkin katuja ennen lentoa Hong Kongiin joulunviettoon

Joululoma Hong Kongissa

Olimme varanneet joulun kunniaksi tosi ihanan hotellin. Jouluaattona kävimme italialaisessa ravintolassa valtavalla ja erinomaisella lukuisten ruokalajien jouluaterialla.

Joulumenu:

Shamppanjaa

Hyviä leipiä

Rapukeittoa

Lohi- ja liharullia vihannesten kera, Teemulla jonkunlainen setti mereneläviä

Sitruunajäädyke

Kalkkunaa, Teemulla lammasta

Piparin makuinen jälkkäri jäätelöllä

Viiniä

Mahat täynnä suuntasimme kohti hotellimme takana olevaa kirkkoa jonne halusin, sille siellä oli joululaulu-kynttiläshow. Eksyimme kuitenkin matkalla, kiitos rakkaani oikoreittien, ja myöhästyimme. Pakotin Teemun sitten matkalla näkemäämme kiinalaiseen kirkkoon, jossa viihdyimme hetkisen kuuntelemassa joulukirkkoa kanttooniksi. Jouluaamuna sain syödä paljon suklaata. Eihän se joulu kuitenkaan kovin joululta tuntunut, Hong Kong tarjosi kuitenkin mahtavat puitteet tämänvuotiseen vaihtoehtojouluun.

Hong Kong muistutti Singaporea upeine pilvenpiirtäjineen, mutta oli kylmä ja mäkinen ja paljon kalliimpi. Neljän päivän aikana kiertelimme nähtävyyksiä ja kaupunkia. Koska myös paikallisilla oli loma, oli joka nähtävyys ja paikka aivan täynnä ja kaikkialle sai jonottaa. Pitkään. Lyhyesti: Kävimme muun muassa Lantau -saarella cable carilla katsomassa isoa budhaa sekä ajoimme jyrkällä tramilla The Peakille katselemaan upeaa näkymää kaupunkiin. Testasimme Sohon kuuluisat liukuportaat sekä Hong Kongilaista dim sum –ruokaa. Kävimme kävelyllä Hong Kong parkissa, katsomassa pilvenpiirtäjien valoshow’n sekä ajamassa Star ferrylla Hong Kong saarelle. Aika meni taas nopeasti, pian joulu oli ohi ja oli aika lentää takaisin Thaimaaseen.

Löhöilyloma

Suuntasimme yhden Bangkokissa vietetyn yön jälkeen yöbussilla ja lautalla Koh Taolle. Siellä sain löhöillä päiväkausia rannalla ja uida. Saari on todellä hyvä sukeltamiseen ja siellä olisi saanut suorittaa sukelluskurssin halvalla, mutta budjettini oli jo ylittynyt. Yhtenä päivänä teimme kivan snorklausretken saaren ympäristöön ja kävimme myös viereisellä pienellä saarella. Meillä oli tosi kiva bungalow Sairee beachilla. Saari oli aivan täynnä suomalaisia ja iloiseksi yllätykseksi löysimme myös Susannan ja Susannan äidin melkein naapurista. Uutta vuotta vietimmekin sitten yhdessä syöden ja rannan baareissa istuskellen. Koh Taon uusivuosi oli melko hiljainen, sillä kaikki olivat lähteneet viimeistä laivaa myöten loppuunmyytynä naapurisaaren full moon partyille. Mutta meillä oli hauskaa ja rannalle oli järjestetty hienot tuli- ja valoshow’t.

Seuraavaksi päätimme suunnata Koh Phi Phille. Monet kaverit olivat käyneet saarella aikaisemmin ja kehuneet sitä paljon. Se kuitenkin osoittautui olevan enemmänkin turistihelvetti kuin paratiisi, ainakin joululoman aikaan. Hinnat olivat kolminkertaistuneet turistisesongin ajaksi ja saari oli viimeistä huonetta myöten täynnä. Onneksi saavuimme ensimmäisellä lautalla aamulla ja saimme viimeisen ylihintaisen hostellihuoneen. Aikaa Thaimaassa ei ollut enää paljon, joten päätimme jäädä kuitenkin saarelle, ettei enempää aikaa menisi hukkaan matkustamiseen. Oli saari kyllä kaunis, jos osasi katsoa kaikkien veneiden, turistien, välkkyvien värivalojen, hyytävän teknomusiikin, pullistelijoiden ja roskien läpi. Pahin paikka oli, kun eräänä päivänä menimme katsomaan ”The beachia”, viereisen saaren kuuluisaa Maya Bay –rantaa ja koko rantaa ei ollut edes näkyvissä veneiden ja ihmisten alta.

Päätin unohtaa alkujärkytykseni ja nauttia saarella viimeisistä auringonsäteistä. Hyvin lähellä häämöttävän Suomeen paluun ja pakkasen ajatteleminen sai mielen aina tyytyväiseksi täpötäydelläkin rannalla ollessa. Löysimme myös kivemman ja hiljaisemman rannan noin tunnin kävelymatkan päästä, toiselta puolelta saarta. Onnistuimme myös löytämään baarin, jossa ei soinut jäätävä tekno, vaan soitti rockbändi. Rusketuin lopulta vähän.

Takasin lähtöpisteeseen

Matkan viimeinen etappi, alku- ja loppupiste, oli käsillä ja lensimme Singaporeen neljän Phi Phillä vietetyn yön jälkeen. Emme varanneet majoitusta ennen viimeistä iltaa ja vapaita hostelleja oli vaikea enää löytää. Niinpä päädyimme totuttua hienompaan hotelliin China Towniin. Huoneessamme ei tosin ollut ikkunaa ja joka aamu nukuimme liian pitkään, sillä emme saaneet nähdä auringonvaloa. Neljä viimeistä matkapäivää halusin käyttää tehokkaasti Aasian kotikaupunkini esittelyyn sekä vihoviimeisten näkemättömien turistinähtävyyksien kiertämiseen. Pääsin viimein käymään Singapore Flyerissa, kiitos mäkkärin alennuskuponkien. Myös Botanic Gardens tuli vihdoin kierrettyä läpi. Vein Teemun NUSsin kampukselle ja  esittelin samalla asuntolani ja maistatin lempikouluruokaani tulista nuudelikalasoppaa. Koska Thaimaassa ei päässyt surffaamaan, vein Teemun  lohdutukseksi Singaporen tekosurfauskoneisiin Sentosaan. Eihän se ihan oikeaa surffausta edes jäljitellyt, mutta oli hauskaa.

Kiersimme Orchard Roadilla, China Townissa sekä Little Indiassa, jossa söimme kuuluissa Banana Leaf –ravintolassa. Chiliravut Lau Pa Sat:issa oli myös yksi pakollinen ohjelmanumero vieraalleni. Koitin saada pidettyä Teemulle pikakurssin Singaporen ruokakulttuuriin. Viimeisen Aasian illan halusin viettää Singaporen suosikkipaikoissani; illallisella Arab Streetillä sekä La Baroquessa, paikoissa, joissa kavereiden kanssa kävimme eniten vaihdon aikana ja joihin liittyy niin paljon hauskoja muistoja. Matka oli ihana päättää Singaporeen ja jättää samalla jäähyväiset rakkaalle kaupungille. Upean loman jälkeen oli mahtava päästä esittelemään Teemulle, missä viimeiset kuukaudet olen asustellut ja viettänyt aikani. Kaupungissa oli tosin hyvin erilainen tunnelma ilman omaa asuntoani ja kaikkia mielettömiä uusia ystäviä.

Seuraavassa hetkessä istuin Changin lentokentällä odottamassa taas uutta ja tällä kertaa matkani viimeistä lentoa. Kotiin. Puoli vuotta oli mennyt silmänräpäyksessä.

Testattuani Laosilaisen yllättävän mukavan nukkumayöbussin saavuin 4000 islandsille ja otin veneen kohti yhtä saarista, Don Detiä. Saaren majoitukset olivat melkoisen täynnä ja sain kulkea auringonpaahteessa rinkka selässä metsäpolkuja pitkin kysellen majapaikkaa melkoisen kauan. Lopulta hikisenä ja väsyneenä löysin täydellisen pienen bungalowin Mekongin varresta. Se oli vähän kauempana saaren keskustasta ja siellä oli ihanan rauhallista ja hiljaista ja todellinen kesämökkitunnelma. Ensimmäinen päivä meni lueskellessa kirjaa ja nukkuessa päiväunia riippumatossa. Majapaikkaani piti vanha brittiläinen kokki laosilaisen perheensä kanssa ja siellä oli myös hyvä ravintola. Seuraavaksi päiväksi varasimme tapaamani brittiläisen pariskunnan sekä saksalaisen pojan kanssa kanoottiretken. Nukkumaan ei liian hyvin yöllä päässyt, sillä naapurin kukko oli sekaisin ja herätti muutaman tunnin välein.

Lähdimme aikaisin aamulla melomaan pitkin Mekongia. Mukana oli kaksi hauskaa opasta, laosilainen sekä kambodzalainen, sillä kävimme molempien maiden vesillä. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta koko päivän, mutta yllätyksekseni ihoni ei palanut pahasti. Pidimme muutaman uimatauon, kävimme katsomassa valtavia vesiputouksia sekä Kambodzan puolella delfiiniallasta. Kuvia en melontareissulla päässyt kauheasti ottamaan, sillä kamera oli suojassa vedeltä, kastuimme nimittäin koko ajan likomäriksi usein oppaiden jekkujen vuoksi. Delfiinejä näimme tosi monta kun ne hyppivät kanoottien ympärillä. Takaisin saarelle saavuimme vasta illalla auringonlaskun aikaan kädet väsyneinä melomisesta. Päivät Don Detillä olivat täydellisiä.

Saarelta olikin enää lyhyt matka Kambodzaan, lähdin seuraavana aamuna bussilla ja saavuin illalla Phnom Pheniin. Seuraavana päivänä Susanna ja Tiia saapuivat matkaseurakseni. Olinkin jo noin viikon aikana kyllästynyt matkustamaan yksin. Lähdimme tyttöjen tultua saman tien kohti kaupungin ehkä tunnetuinta, niin sanottua nähtävyyttä, Killing fieldsiä. Otimme hotellilta tuktukin matkavälineeksi. Paikka sai kaikkien mielialan todella matalaksi ja palattuamme tuktukille olimme hieman surullisella tuulella. Kuskimme piti meille vielä pienen luennon omasta näkökulmastaan Kambodzan hirvittäviin tapahtumiin. Hän uskoi syyllisiä istuvan vielä nykyisessäkin hallituksessa, kaikki kamaluudethan tapahtuivat niin vähän aikaa sitten. Hän toivoi, että jonain päivänä kaikki syylliset saataisiin tilille rikoksistaan.

Kuskimme ehdotti sitten, haluaisimmeko vierailla kaupungin laidalla orpokodissa. Mietimme asiaa hetken, päivä oli ollut jo melko raskas. Päätimme kuitenkin lähteä ja ostimme kuskimme ehdotuksesta ison säkin riisiä tuliaiseksi orpokotiin. Tunnin tuktuk -matkan jälkeen saavuimme perille ja vastassa oli uskomattoman lämmin vastaanotto. Lapsilla oli juuri meneillään lauantai-illan englannin keskustelutunti ja meidät kaikki laitettiin pöytään omien lapsiryhmien kanssa juttelemaan. Kaikki puhuivat englantia uskomattoman hyvin ja saimme vastailla yllättäviinkin kysymyksiin, kuten mitä viljoja Suomessa viljellään ja mistä talouskriisi johtuu. Susanna yritti vahingossa kätellä omassa ryhmässään ollutta munkkia, joka meni hieman hämilleen vaikeasta tilanteesta mutta pyysi Susannaa kuitenkin facebook -kaveriksi. Kaikki, etenkin lapset olivat iloisia ja kiittelivät tulostamme. Lapsista oli mahtavaa päästä harjoittelemaan englannin puhumista ulkomaalaisten kanssa. Tunnin päätyttyä meidät kutsuttiin syömään illallista sisälle taloon. Orpokodissa työskenteli myös belgialainen tyttö sekä saksalainen poika vapaaehtoisina. Vierailu oli aivan erilainen mitä odotimme ja saamamme ystävällinen kohtelu ja onnellisilta vaikuttavien lasten näkeminen sai meidät todella iloiseksi. Orpokoti oli avattu vasta muutama vuosi sitten mahdollistamaan lasten pääsy kouluun. Toiminta oli täysin lahjoitusten varassa ja he toivoivat, että pystisivät jonain päivänä antamaan kodin ja mahdollisuuden opiskeluun useammallekin lapselle. Tällä hetkellä lapsia oli noin parikymmentä alakouluikäisistä yliopistoa käyviin. Illalla menimme vielä syömään ja lasilliselle keskustaan vapaaehtoistyössä olleen tytön kanssa.

Linkki lastenkotiin:

http://www.savechildreninasia.org/

Siem Reap

Kambodzaan ei ollut liian montaa päivää aikaa, joten jo seuraavana päivänä matkasimme Siem Reapiin. Mukava tuktuk –kuskimme järjesti meille salaa hotellilta halvemmat bussiliput, joten meidän piti hiipiä pois ennen kuin hotellin omistajat heräävät. Kuski järjesti myös serkkunsa meitä vastaan bussille Siem Reapissa. Sinne saavuttuamme toinen toistaan ärsyttävämmät tuktuk –kuskit piirittävät meidät ja koittivat saada meitä väkisin kyytiinsä ennen kuin saimme edes matkatavaramme bussista. Mutta silloin oikea kuskimme saapui Miss Roosa –kylttiä pidellen, Ray Banit päässä ja iloinen hymy kasvoillaan. Meidän kuskillamme oli kaikkia muita tyylikkäämpi look ja todellinen VIP -tuktuk. Kaikki katsoivat kateellisina menoamme ja jopa liikennettä ohjannut poliisi huikkasi ”number one”. Kuski kyyditsi meitä koko seuraavan päivän Ankor Watin temppeleillä ja toimi vielä erinomaisena oppaana. Lopuksi hän ei edes vaatinut paljoa maksua, mutta päätimme antaa vähän ekstraa cooleista cooleimmalle kuskillemme. Temppelit olivat todella upeat, heräsimme aikaisin katsomaan auringonnousua ja kiertelimme erilaisia temppeleitä koko päivän. Aikainen herätys tosin vaati veronsa eli kaiken energia ja näytimme tältä:

Kaupungissa oli niin hyvä meksikolainen ravintola, että söimme siellä joka ilta ja joimme dollarin mansikkamargaritoja. Tapasimme myös sattumalta muita Singaporen vaihtarikavereita ja vietimme iltaa heidän kanssaan. Yöllä huumatut 4-5 –vuotiaat pienen pienet lapset koittivat hyökätä kimppuumme. Heillä oli punaiset, seisovat silmät ja he huusivat kuin eläimet ja olivat yksi surullisin ja järkyttävin näkemäni asia.

Pidin Kambodzasta todella paljon, mutta pian oli aika jatkaa taas matkaa. Tiia lensi joulun viettoon Singaporeen ja me Susannan kanssa lähdimme kohti Bangkokia, Susanna äitiään ja minä Teemua vastaan. 

R

Ensimmäisen matkaviikon vietin Vietnamissa. En sano, ettenkö olisi pitänyt Vietnamista, mutta se ei päässyt suosikkilistani kärkeen. Lähinnä vaikeuksia tuotti se, ettei useinkaan kukaan puhunut englantia. Ja vaikka vietnamilaisista sanotaan, että hermostumalla menettää kasvonsa, hermostui vietnamilainen aina ensin tilanteessa, jossa toinen ei ymmärrä toistaan. Ja myöskin usein tunsin oloni pelkäksi käveleväksi dollariksi paikallisten silmissä.

Lensin siis heti tenttien jälkeen Danangiin, josta otin samantien kyydin Hoi Aniin. Etelä piti jättää ajanpuutteen vuoksi kokonaan välistä. Menin Hoi Aniin yksin, mutta yllätyksekseni tapasinkin paljon vaihtarituttuja. Hoi An oli todella kiva paikka, mielettömän hyvää vietnamilaista ruokaa ja kahvia. Sää oli melko viileä ja vettä satoi jatkuvasti, joten en nähnyt rantaa tai muitakaan nähtävyyksiä. Mutta join sitäkin enemmän hyvää kahvia. Ja teetin yhden iltapuvun, sillä Hoi An on aivan täynnä vaattureita ja vaatteiden teettäminen halpaa. Taylor made iltapuvut irtoaa noin 30-40 eurolla. Kaverit teettivät itselleen myös muun muassa nahkatakkeja, pukuja, kenkiä... 

Tarina siitä, miten löysimme toisemme

Sovimme Allisonin ja Brittanyn kanssa tapaavamme Danangissa muutamaa päivää myöhemmin ja jatkavamme matkaamme Hanoihin. Koska kenenkään puhelimet eivät toimineet, valitsimme tietyn kellonajan sekä ravintolan lonely planetista tapaamispaikaksi. Otin taksin hotelliltani kohti sovittua paikkaa, kuski nyökytteli "yes yes" tietävänsä paikan. Danangiin päästyäni kuski kuitenkin pysäytti auton keskelle ei mitään rakennustyömaalle ja sanoi että oleppa hyvä, tässä se nyt on. Hän ei puhunut sanaakaan englantia. En suostunut poistumaan autosta pilkkopimeälle rakennustyömaalle ja koitin näyttää kartasta paikkaa, jonne halusin. Kuski hermostui ja alkoi huutaa vietnamiksi ja soittaa vihaisia puheluita. Koitin epätoivoisesti näyttää karttaa ja sanoa, etten voi jäädä tänne. Parinkymmenen minuutin kuluttua kuski lähti hermostuneena ajamaan. Seurasin karttaa ja katujen nimiä ja tiesin meidän menevän väärälle puolelle kaupunkia. Pysähdyimme vihdoin ravintolan eteen, jolla oli sama nimi kuin haluamallani paikalla, mutta olimme ajaneet kauas väärälle puolelle kaupunkia. Ei kuitenkaan auttanut osoitella karttaa enää, sillä ravintolasta juoksi lisää hermostuneita vietnamilaisia miehiä ja he repivät rinkkani autonsa ja lähtivät se mukanaan. Juoksin perään ja päädyin ravintolan pöytään menu kädessäni. Kukaan ei puhunut sanaakaan englantia. Yritin vielä kertoa, että olen väärässä paikassa ja myöhässä ja etsin kahta tyttöä (western girls). Sain vastaukseksi "yes yes" sekä menusta sivun "western food". En saisi tyttöihin mitenkään yhteyttä ja olin jo paljon myöhässä tapaamisajastamme. Näin nurkkapyödässä turistimiehen syömässä, joka onnekseni puhui englantia ja jolle selitin epätoivoisen yritykseni löytää ystäväni. Hän lupasi auttaa sekä mahdollisesti varata tarvittaessani lennon Hanoihin, sillä luottokorttinikin oli varastettu aiemmin. Ja silloin, kaikkein kurjimmalla ja epätoivoisimmalla hetkellä, kuulin Allisonin äänen ravintolan ovelta: "Roosa, tiesitkö että tämä ravintola on juuri muuttanut toiselle puolelle kaupunkia!?" Mikä helpotus. Näin löysimme toisemme ja juoksimme saman tien taksiin ja ehdimme juuri ja juuri viimeiseen bussiin kohti Hanoita.

Matka jatkui Cat Ba Islandille

Hanoista jatkoimme matkaa saman tien Halong cityyn. Bussimatka oli omituinen, meidät herätettiin vähän väliä ravistaen ja huutaen vietnamiksi ja pakottaen ulos bussista, milloin syömään, milloin vessaan ja kerran pesemään hampaat. Allison koitti epätoivoisesti selittää, ettei tahdo pestä hampaita vaan jatkaa unia... Viimeisestä bussista meidät heitettiin sitten lopulta ulos keskelle moottoritietä ja käskettiin jatkaa taksilla Halong cityyn, vaikka nimenomaan bussin luvattiin menevän sinne. Eihän sieltä takseja edes saanut, vaan hyppäsimme lopulta skoottereiden kyytiin, mutta onneksi matka ei ollut pitkä.

Oli jo iltapäivä ja olimme myöhästyneet kaikista veneistä Cat Ba Islandille, johon halusimme mennä. Päätimme kuitenkin säästää aikaa ja palkkasimme oman veneen viemään meidät saarelle ja sieltä kyydin kylään, joka oli toisella puolella saarta kuin satama. Venematkalla näimme upen Halong Bayn auringonlaskun.

Perille päästyämme oli jo pimeä ja alkoi tulla kylmä. Perillä myös selvisi, että meitä oli huijattu ja kyytimme ei saapunut. Sen sijaan paikalle oli tullut parveilemaan mopokuskeja, joista yksi puhui jokusen sanan englantia ja he vaativat naurettavan suuria summia rahaa kyydistä kylään. Pilkkopimeässä satamassa paloi yksi ainoa valo bussikatoksen alla ja menimme sen alle pohtimaan tilannetta. Emme suostuneet mopokuskien naurettaviin hintoihin ja istuimme epätoivoisena lampun alla. Kaikki tiesivät, ettei meillä ollut vaihtoehtoa. Olimme pimeässä keskellä ei mitään, yö lähestyi, jääminen ulos ei ollut kovin turvallinen vaihtoehto ja kylään oli noin 40 kilometriä, välissä metsää ja viidakkoa. Miehet ottivat kaiken ilon irti kurjasta tilanteestamme ja alkoivat pelotella meitä. He muun muassa sammuttivat ainoan valon ja alkoivat vihjailla ilmaisista kyydeistä ja rakkaudesta. Siinä vaiheessa tiesimme, ettei kyse ollut enää pelkästä rahasta ja meitä oikeasti pelotti todella paljon. Käskimme heidän soittaa meille taksin, maksoi mitä maksoi, sillä heidän mopojensa kyytiin emme olisi lähteneet siinä tilanteessa ikipäivänä. Saimme valon takaisin ja lopulta auto kaarsi luoksemme. Kun luulimme uhkaavan tilanteen olevan ohi istuessamme autossa, alkoivat miehet huutaa vihaisesti ja repiä rinkkojamme auton kyydistä. Emme tienneet, mistä oli kyse ja olo oli avuton. Annoimme rahaa ja pääsimme matkaan. Kuskimme tanssi ja lauloi koko matkan, joko siksi, että oli kännissä tai siksi, että sai meiltä kuukauden palkan... Meidät heitettiin kuskin tuttavan tai sukulaisen hostelliin ja olimme niin väsyneitä ja helpottuneita kylään pääsystä elävinä, että majoituimme sinne. VIRHE.

Kello 7 aamulla hostellin miehet tulivat sisälle huoneeseemme huutaen "Bus to Hanoi, bus to Hanoi!" Sanoimme, ettemme ole menossa Hanoihin juuri nyt. Kello 8 oveemme hakattiin ja huudettiin "Check out check out!". Sanoimme, että check out time oli klo 12 ja jatkamme unia. Kello 10 huoneeseemme tultiin jälleen sisään todella vihaisesti huutaen "Check out now!" Piti herätä ja pukea ja pakata aika vauhdilla. Ja näin meidät heitettiin ulos tästä räkäisestä hostellista... Aulassa koitimme antaa palautetta, siellähän oli kyltti "check out time 12", mutta kukaan ei puhunut sen vertaa englantia, että viesti olisi mennyt perille. Korviamme myöten vietnamilaisten tylyä kohtelua raahauduimme rinkkoinemme aamupalalle.

Majoituimme uuteen hostelliin ja pidimme huolen, että suihkussa on kuumaa vettä, joku ymmärtää englantia ja check out time todella on mitä sovitaan.  Uuden hostellin pieni koira Fob pelasti päiväni leikkiessään koko aamun huoneessamme. Uusi päivä sujuikin jo paremmin. Vuokrasimme skootterit ja ajelimme ympäri saarta. Näimme sodassa käytetyn salaisen sairaalan luolan sisällä sekä upeita maisemia merelle. Illalla viinilasien äärellä päätimme antaa Vietnamille uuden mahdollisuuden.

Seuraavana päivänä satoi vettä ja päätimme käyttää sen matkustamiseen ja suuntasimme takaisin Hanoihin. Hanoi oli mahtava; kaikkea, mitä Kaakkois-Aasian suurkaupungilta voi vain odottaa. Kaoottinen liikenne, hajut, äänet, ihmiset. Kiertelimme kaupunkia ja markkinoita sekä joimme rommia merirosvobaarissa ja pelasimme jengaa.

Vietnamissa vietetyn viikon jälkeen alkoi "Bus drive from hell":

Hanoi- Vientiane -Vang Vieng. 21+4 tuntia. Välissä rajanylitys, viisumimuodollisuudet, näiden odottaminen kylmässä. Saman matkan voi taittaa VIP-nukkumabussissa, mutta ostimme halvimmat liput paikallisbussiin. Jalkatila täynnä kurkkuja ja muita vihanneksia sekä mattoja teki oltavat tukalaksi. Vietnamilainen iskelmä soi korviasärkevän lujalla. Vaikka ipod oli täysillä, ei omaa musiikkia voinut kuulla sen läpi. Bussin pompinta ja huojunta teki nukkumisen mahdottomaksi. Pysähdykset muutaman tunnin välein, lisää tavaraa tai ihmisiä kyytiin jo ennestään täyteen bussiin, syömään tai ilman syytä. Kamala pissahätä, pysähdyspaikkojen vessat toinen toistaan oksettavampia, reikä lattiassa -mallia, lattia ja seinät yltäpäältä kusessa, useimmiten ei ovea, käsiä ei näissä edes kannata yrittää pestä. Mutta ei se nyt niin paha matka ollut. Meitä sattui vielä kuusi tuttua vaihtaria samaan bussiin seuraksi. Menisin helposti uudestaankin, jos tilanne tulisi eteen. Kiva kokemus, saa muut bussimatkat tuntumaan helpoilta. Ja kuten todettu, matkatessa näkee ja kokee kaikkein eniten. 

Laos

Illalla myöhään saavuimme Vang Viengiin, johon olimme sopineet Singaporen vaihtareiden kesken kokoontuvamme. Kaksi päivää tubing in Vang Vieng. Jos et ole koskaan kuullut kyseisistä bileistä, on kyse renkaalla laskemisesta baarista baariin. Backpackers party, jossa vuosittain kuolee noin viisi ihmistä. Emme onneksi nähneet kuin yhden katkenneen jalan hypystä väärään kohtaan jokea sekä yhden verisen kivikkoon kaatuneen pojan. Aivan uskomattomat menot ja meiningit, suosittelen itse menemään paikalle, ei niistä tässä sen enempää. Tai ihan muutama sana kuvaillakseni: aurinko, kuuma, sankoissa drinkkejä tuoreista hedelmistä, koiranpentuja (kyllä), musiikkia, paljonpaljon nuoria spraymaaleilla kuvioituina.

Kolmannen yön jälkeen lähdin Vientianeen ja Allison ja Brittany kohti Myanmaria. Aloin itkemään bussiasemalla, kun halasimme viimeisen kerran. Nähdään taas muutamien vuosien päästä! Nyt matkaan viikon verran yksin ja se on omituista, toisaalta kivaa ja toisaalta tylsää.

Eilen vietin täällä Vientianessa kivan päivän, vuokrasin pienen pinkin polkupyörän ja ajelin sillä hymyillen auringonpaisteessa. Kävin kaupungin laidalla Wat Sok Pa Luangilla yrttisaunassa ja hieronnassa. Unohdin aurinkorasvan ja olin yhtä pinkki pyöräni kanssa. Löysin kotoisan Scandinavin Bakeryn, jossa nytkin istun syömässä kotiruokaa eli tonnikalajuustoleipää ja teetä. Tänään olen vain kierrellyt kaupunkia ja Myanmarin jälkeisestä temppelidarrasta huolimatta kävin katsastamassa yhden, joka oli luokiteltu kaupungin parhaiksi nähtävyyksiksi. Vientiane on pääkaupungiksi uskomattoman rento ja letkeä, hiljainen ja rauhallinen. Koko Laosta kuvailisin sanalla rento. Esimerkiksi myyjät ja tuktuk -kuskit eivät tyrkytä mitään vaan päinvastoin, heitä saa itse herätellä riippumatoista ja tv:n ääreltä. Kaikki ihmiset ovat sydämellisiä ja ystävällisiä. Laos on mahtava.

Kohta otan yöbussin kohti etelää Paksea ja sieltä jatkan 4000 islandsille. Sieltä on tarkoitus jatkaa matkaa Kambodzan kautta Bangkokiin Teemua vastaan.

Ja jos joku jaksoi lukea tarinan tänne asti, on luvassa loppukevennykseksi:

Pankkiepisodi

Viimeinen päivä Hanoissa, bussin lähtöön oli noin tunti. Allison halusi vielä vaihtaa valuuttaa ja sitten aioimme syödä kunnolla ennen matkaa. Kiersimme useita pankkeja ja valuutanvaihtopaikkoja, mutta kukaan ei vaihtanut rakkaita Singaporen dollareita. Lopulta menimme kaikki kolme sisään isompaan pankkiin ja ajattelimme, että täällä on pakko tärpätä. Istuimme Brittanyn kanssa sohvalle odottamaan kun Allison katosi asioimaan kassoille. Odotimme ja odotimme, kunnes parikymmentä minuuttia oli kulunut. Ihmettelimme, miten rahanvaihdossa voi kestää näin kauan, sillä pankissa ei ollut jonoakaan. Näimme erään pankkineidin sinisen passin kanssa kopiokoneella ja ajattelimme, että jaahas, siellä on Allisonin sininen passi jostain syystä, heidän täytyy olla pian valmiit. Brittany kertoi, että hänenkin passistaan oli kerran otettu kopio pankissa valuuttaa vaihtaessa.

Mutta tyttöä ei vieläkään hetken kuluttua näkynyt eikä kuulunut ja nousimme kassoille katsomaan, missä hän on. Häntä ei näkynyt missään. Eräs länsimaalainen nainen huikkasi odotuspenkeiltä: "Etsittekö ystäväänne? He veivät hänet johonkin toimistoon eivätkä he ole vielä palanneet." Omituista, ajattelimme ja odotimme vielä hetken. Sitten menimme kysymään kassoilta, minne valuuttaa vaihtanut tyttö oli viety ja kauanko heillä vielä kestäisi, sillä meillä oli jo kiire bussiin. Pankissa puhuttiin heikosti englantia, emmekä saaneet selvää vastausta. Kysyimme monilta pankkineideiltä, sillä aika alkoi käydä vähiin. Meille sanottiin, ettei pankissa ollut ketään tyttöä. Sanoimme, että ystävämme tuli kanssamme sisään pankkiin eikä oli poistunut, sillä olemme istuneet koko ajan ovella. Hänet oli kuulemma viety toimistoon ja näimme hänen passinsakin virkailijalla. Ei, ketään tyttöä ei kuulemma ollut pankissa eikä kukaan ollut vaihtanut valuuttaa. Koitimme selittää, että kyllä, ystävämme on pankissa, tulimmehan yhtä aikaa sisälle ja vartioimme ovea koko ajan. Tyttö vaihtoi rahaa, pankkineidillä oli passi ja hänet oli viety toimistoon. Huonon englannin takia kaikki piti selittää juurta jaksain ja monesti ja myös vähän elekielellä. Näytimme Allisonin kuvaa. Tämä tyttö, omituista kyllä, kadonnut tähän pankkiin. Selitimme saman monelle pankkineidille. Olimme jo hieman huolissamme, oli jo kamala kiire ja nyt Allison oli kadonnut pankkiin. Kukaan ei muistanut häntä, niin paljon asiakkaita ja kaikki olivat hämillään meistä. Koitimme kurkkia johonkin toimistohuoneeseen sisään ja silloin eräs pankkivirkailija juoksi peräämme ja kielsi kulkemasta pankissa. Mutta ystävämme on jossain täällä pankissa, koitimme selittää, tämä tyttö, näytimme kuvaa. Eräs neiti soitti vartijat. Päätimme, että käymme kaiken varalta katsomassa hotellillamme ja sitten haemme tulkin pankkiin.

Huomasimme lähtiessämme pankin toisella puolella toisen oven, mutta siellä tehtiin remonttia, joten sen käyttö olisi hyvin vaivalloista ja epätodennäköistä. Päätimme, että jos Allison olisi ollut niin hölmö ja poistunut siitä ovesta sanomatta meille mitään ja jättänyt meidät odottamaan pankkiin, olisimme supervihaisia. Matkalla hotellille etsimään häntä näimme ravintolan ikkunasta tutut kasvot syömässä pastaa. Samaan aikaan, kuin me olimme loikoilleet ensin puoli tuntia pankin sohvalla ja sitten järjestäneet piilokameramaisen spektaakkelin pankkineitien hämmennykseksi, oli Allison poistunut samalla oven avauksella, ei ollut ikinä vaihtanutkaan pankissa rahaa, ihmetellyt, mihin me katosimme, etsinyt meitä ympäriinsä kaikkialta paitsi pankin sisältä ja mennyt sitten lopulta syömään. Tiedän, ennustettava loppu tälle tarinalle, mitä kummallisuuksia voisi nyt tapahtua pankissa keskellä päivää. Mutta silloin kaikki merkit viittasivat Allisonin katoamiseen mystisesti pankin sisälle. Ehdimme juuri ja juuri tilata ruokaa ennen bussin lähtöä. En voi lakata nauramasta pankkitarinalle...

Heippa, terveisin

Roosa

Matkaan lähdin ison vaihtariporukan kanssa, meitä oli yhteensä 10, kolme amerikkalaista, yksi kanadalainen, kolme belgialaista, muutama hollantilainen ja minä. MIssä tahansa muualla ryhmämme koko olisi varmasti aiheuttanut hankaluuksia, mutta Burman matkalla se osoittautui hyväksi: Jokaisesta hostellista löytyi aina tilaa ja saimme järjesteltyä hyviä omia bussikyytejä. 

Saavuimme illalla perille Yangoniin ja majoituimme The White Houseen, perushostelliin, jossa oli maailman paras aamupala. Maahan tullessa ei onneksi kysytty hotellia tai muuta, sillä emme olleet varanneet mitään etukäteen. Kävimme illallisella ja kuuntelemassa livemusiikkia Mr Guitar -nimisessä paikassa. Samaisena päivänä Myanmar vapautti Aung San Suu Kyin, mutta emme nähneet mitään tapahtuvan kaupungilla alueilla jossa liikuimme. Kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista. Nukuimme muutaman tunnin ja lähdimme katsomaan auringonnousua Shwedagon Payaan, kultaiseen temppeliin. Vierailusta napsahti viisi dollaria sotilasjuntan taskuun, mutta temppeli oli vierailun arvoinen eli mielettömän upea. Uskomaton määrä kultaa ja timantteja keskellä muuten köyhää ja karua Yangonia. Katselimme buddhalaismunkkien arkea ja kuuntelimme lasten laulua. Päivällä kävimme markkinoilla ja vaihdoimme paikallista valuuttaa. Koko maassa ei ole yhtään käteisautomaatteja ja ainoa vaihdettava valuutta on USA:n dollarit eli maahan tullessa on oltava tarvittava määrä dollareita. Jos rahat loppuu kesken, on se harmillista... Ja valuutanvaihto siis tapahtuu parhaiten Yangonin mustilla markkinoilla vanhanliiton tyyliin. Dollaritkin kyllä kävivät rahasta ihan jokaisessa paikassa, tosin huonommalla kurssilla.

Koko seurueemme temppelillä.

Ensimmäinen tuskallinen bussimatka oli 12 tuntia Yangonista Baganiin, ilmastointi puhalsi bussin pakkasen puolelle ja burmalainen karaoke ja saippuaooppera jyrisivät niin kovaa, että lopulta perille päästyämme tarvitsimme kaikki voimanokoset. Energiaa pursuten aamun valjetessa vuokrasimme polkupyörät ja vietimme koko aurinkoisen päivän huristellen ympäri Baganin temppelialuetta. Toinen toistaan hienompia temppeleitä oli silmänkantamattomiin. Pyöräilymaasto oli enimmäkseen upottavaa hienoa hiekkaa, joten välillä sai polkea ihan tosissaan. Illan kohokohta oli auringonlasku, jonka kiipesimme katsomaan erään temppelin katolta. Valitettavasti muutama sitkeä kaupustelija löysi meidät ja kiipesi perässämme. Mutta tämäkään ei pilannut tunnelmaa ja on totta, että Baganin temppeleiltä löytyy maailman kauneimpia auringonlaskuja. Hyvällä tuurilla vältyimme jotenkin maksamasta kokonaan hallituksen maksua alueelle. Kylä, jossa majoituimme oli todella ihana; aurinko porotti ja hiekka pöllysi kun kaduilla kuljettiin hevoskärryillä.

Kuvia Baganista.

Seuraavalle etapille saimme neuvoteltua oman minibussin, joka käytti meitä mutkan Mt Popalla ja vei sieltä edelleen Inle Lakelle. Koko päivän kestänyt matka oli tuskaisin ja pomppivin bussimatka tähän asti. Tiet ovat Myanmarilla tosi huonossa kunnossa ja liikenne sekavaa. Eniten vaaroja aiheuttaa hallituksen päätös muuttaa liikenne vasemmanpuoleisesta oikeanpuoleiseksi. Tästä syystä monet ajavat millä puolella sattuu ja vain muutamissa autoissa näkyi olevan ratti sillä puolella, mille se kuuluu. Esimerkiksi busseihin noustiin kyytiin kadun puolelta autojen seasta, ei siltä pysäkiltä.

Mt Popa ja kuva sen huipulta.

Auringonlasku bussin ikkunasta.

Inle Lakelle saavuimme myöhään illalla, alueelle pääsystä piti lahjoittaa taas 5 USD hallitukselle, ja majoituimme Remember Inn nimiseen majataloon. Inle Laken päivät olivat kerrassaan täydellisiä. Ensimmäisenä päivänä vuokrasimme veneet, joilla kävimme katsomassa kelluvaa kylää ja -puutarhaa sekä auringonlaskua. Rento päivä nauttiessa auringosta veneessä. Ilta sujui korttia pelaten. Seuraavana päivänä vuokrasimme polkupyörät ja ajelimme järven ympärillä, näimme muun muassa lisää temppeleitä, peltoja ja kyliä. Illan päätteeksi ajoimme viinitilalle, jossa katselimme auringonlaskua ja maistelimme talon viinit. Kotimatkalle lähtiessä jotkut meistä nautimme vielä burmalaiset hieronnat, jotka sisälsivät kävelyä päällä ja venyttelyä omituisiin asentoihin. 

Lapsia kalastamassa Inle Lakella.

Floating village.

Järvellä kuljettiin tällaisilla pitkillä puuveneillä.

Inle Lake muistutti välillä Sotkamon kesämökillä oloa.

Hyvää viiniä ja auringonlasku. :)

Viimeinen bussietappi takaisin Yangoniin kesti 15 tuntia ja meni yllättävän nopeasti. Tv ja ilmastointi eivät olleet niin lujalla, joten matkalla sai nukuttuakin hieman. Yangonissa suuntasimme samaan hostelliin aamupäiväunille aamupalan takia. Kyseessä oli siis valtava huoneen hintaan sisältyvä buffet, jossa oli kaikkea tulisesta avocadomönjästä paistettuun riisiin ja tuoreisiin hedelmiin. Ennen lentokentälle lähtöä ehdimme kierrellä kaupungilla ja markkinoilla. Matka takaisin Singaporeen KL:n kautta yön yli oli pitkä. Puolet porukastamme jäi matkan varrelle ja jatkoi kuka minnekin päin Aasiaa, koulu ja vaihto oli heidän osaltaa jo ohi.

Hintatasosta esimerkkeinä yö hostelleissa noin 4 €, ateria 1-2 €, viininmaistokeikkah 3 €, 15 tunnin bussimatka 18 USD, tunnin hieronta 5-6 €. Loppuvuoden fried rice ja fried noodles -kiintiö tuli täytettyä. Myanmarilla matkatessa tulee suosia perheiden omistamia majoituksia ja koittaa rahoittaa sotilasjuntan toimintaa mahdollisimman vähän käyttämällä yleensäkin matkalla järkeä mitä tekee ja mihin rahansa laittaa. Myanmarissa oli parasta ihmiset, supersydämellisiä ja ystävällisiä. Ja oli se kaunis, uskomattoman kaunis. Erään tapaamamme naismatkailijan sanoin: "This country broke my heart a little bit." Yksi suosikkimaani tähän asti näkemästäni Aasiasta. Katsokaa laittamani facebookin kuvat. Takana siis taas yksi aivan mieletön viikko.

Burmalla on hauskannäköinen kielikin.

Viimeinen viikko Singaporessa. Viimeiset must to do in Singapore -turistikierrokset on suoritettu. Tänään oli vuorossa luontoretki Bukit Timahiin, Orchard Roadin jouluvalot ja viimeiset shoppailut sekä chilirapu. Fiilikset hassut, joka päivä tulee hyvästeltyä joku kaveri. En ole edes vielä tajunnut sitä, kun omat ajatukset on vielä tulevissa tiistain ja keskiviikon tenteissä. Kaikki päättää koulun ja lähtee pois  tyhmästi eri aikoihin eikä siis saada edes pidettyä yhteisiä läksiäisiä, saati edes sanottua kaikille hyvästejä. Ehkä viimeisen tentin jälkeen tyhjennetyssä huoneessani tajuan, että tämä vaihto alkaa olla tässä. Mutta edessä on vielä paljon matkoja, joita odottaa. Ensi perjantaina lennän Vietnamiin, josta uusi seikkailu alkaa. ...Mutta ensin ne tentit...

PS. Äiti, meen lähettää Malesiasta mun ylimääräiset vaatteet, koulujutut ja muut ensi viikolla kohti kotia. Olen todennäköisesti itse ennemmin perillä, mutta jos se sattuukin tulemaan niin tiedät.

Hyvää yötä,

Roosa

Mistä on kysymys?

Aasialaista pikaruokaa; kiinalaista, intialaista, japanilaista, korealaista, vietnamilaista, länsimaista, thaimaalaista, nuudeleita, kasvisruokaa, muslimiruokaa, ihan mitä vaan. Isossa tilassa on kymmeniä "ruokakojuja" ja keskellä pyötiä, joista hawkerit yhdessä pitävät huolta. Jokainen koju on Singaporelaiseen tapaan luokiteltu muun muassa laadun ja hygienian perusteella A:sta C:hen. A on paras ja C:tä en ole ikinä edes nähnyt. Ruuan kanssa saa kaveriksi tuoreista itse valitsemistaan hedelmistä puristetun mehun. Annos maksaa muutaman euron. Ruoka on tai-vaal-lis-ta. Näitä paikkoja löytyy joka puolelta, meidän asuntolassa on kaksi, kampuksella lukuisia, jokaisella metroasemalla ja ostoskeskuksella vähintään yksi, kadunvarsilla... 

Canteen in engineering faculty.

Art faculty Deck.

Perus koulusafkaa japanilaisesta.

Kavereiden kanssa ei tarvitse miettiä mihin halutaan syömään, kun jokainen voi hakea pöytään mitä itse haluaa.

Ostoskeskuksista löytyy hienommat ja hieman kalliimmat vaihtoehdot.

Korealainen annos.

Yksi suosikkiannoksistani: kerätään itse lautaselle tuoreet kasvikset ja muut...

...ja tadaa, niistä on pyöräytetty nuudelikeitto muutamassa sekunnissa, bon apetit.

Wanton noodles on myös yksi suosikkiruokani.

Keskellä kaikkien yhteisesti huolta pitämät pöydät.

Terveysruokaa.

Jos jotain tulen Suomessa kaipaamaan, niin foodcourteja.

Lauantaina kävin Singaporen kasinolla Marina Bayssa. Valtava paikka. Paikallisilta peritään sadan dollarin pääsymaksu, muille sisäänpääsy on maksuton. Tämä on hallituksen tapa suojella köyhempiä singaporelaisia tuhlaamasta vähäisiä rahojaan uhkapeleihin.

Sunnuntaina teimme kivan retken Pulau Ubiniin, saareen Singaporen ja Malesian välissä. Tämä on ainoa maaseutukohde Singaporen rajojen sisäpuolella. Vuokrasimme päiväksi polkupyörät ja ajelimme ympäri saarta. Yksi kavereista tiesi salaisen uimapaikan ja niinpä piilotimme pyörät peltoon ja kiipesimme aidan yli, jännittävää. Vanha kaivos oli täytetty sadevedellä ja tekojärvi oli 20-30 metriä syvä. Päivä oli mahtava ja aurinkoinen ja kotiinpalatessa oli väsynyt, hikinen, onnellinen ja palanut olo.

Salainen uimapaikka.

Näköalatornissa.

Tällä viikolla on lukukauden viimeiset luennot, kiinan loppukoe ja viimeiset vaihtaribileet ja ladies night. Osalle kavereista sanotaan jo heipat. Lauantaina on sitten lento Yangoniin, viimeinen loma ennen lopputenttejä.

Burman tilannetta on tullut seurailtua. Suomen sanomalehtien nettisivuilta on ollut vaikeaa löytää asiallisia uutisia ja välillä on surettanut Suomen median taso oikeiden uutisten hukuttua Ruotsin kuninkaan syrjähyppyjen ja siihen miten lumi taas yllätti Suomen jalkoihin.

http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Sotilasjuntan+tukema+puolue+voittamassa+Myanmarin+vaalit/1135261508245

http://www.bbc.co.uk/news/world-asia-pacific-11715956

http://www.yle.fi/uutiset/ulkomaat/2010/11/tuhansia_paennut_myanmarista_2125243.html

Kirjoitin tämän jutun jo eilen, mutta juuri ennen kuin kerkesin lähettää sen, sivustolla ei näkynyt enää kuvat, painoin vahingossa jotain ja kaikki katosi, parin tunnin kuvien lataaminen ja kirjoittelu meni hukkaan, kello oli kolme yöllä ja luettelin kaikki maailman kirosanat. Paremmalla onnella tänään, olkaa hyvä.

Terveisin,

Roosa

 Lainasin apinan päätä sillalla.

Viikonloppuna aloitin myös matkasuunnittelun. Varasin lennon Vietnamiin viimeisin tentin jälkeen, lennot jouluksi Hong Kongiin sekä paluun Thaimaasta Singaporeen tammikuussa. Saa nähdä mitä tuossa välissä tapahtuu, tarkoitus on jotenkin kulkea Vietnamista Laosiin ja jatkaa Kambodzan kautta Bangkokiin.

Ja sitten vielä Myanmar, johon päätin lähteä lukulomalla viikoksi ison vaihtariporukan matkaan. Tänään seisoin sen seurauksena aamupäivän ilmastoimattomassa viisumijonossa. Hakemuksen mukaan piti muun muassa kirjoittaa pieni kirje, miksi haluaa maahan. Myanmarissa, tuossa sotilasjuntan vallassaan pitämässä liittotasavallassa, on vaalit 7. päivä. Mutta ei siinä kaikki, poliittisen vangin Aung San Suu Kyn on määrä vapautua kotiarestista samana päivänä kun saavumme  maahan 13.11. Pidetään peukkuja, seuraillaan uutisia ja toivotaan tilanteen pysyvän sen verran rauhallisena, että pääsemme matkaan.

-Roosa

http://www.bbc.co.uk/news/world-asia-pacific-11593978

- Viime viikolla oli todella sumuista, ei nähnyt muutamaa kymmentä metriä pidemmälle parvekkeelta. Mitään terveyshaittoja en itse havainnut, mutta muun muassa astmaatikoilla saattoi olla vaikeaa.

http://team6consulting.yolasite.com/

- Management systemsin projekti, jossa piti perustaa kuvitteellinen konsulttifirma ja suunnitella tarjous palveluistamme yhtiölle, joka aloittaa lääketieteellisten välineiden tuotannon Singaporessa. Melko työläs, mutta hauska projekti. Luennoitsijamme, joka omien tietojeni mukaan omistaa vastaavanlaisen firman, oli tuonut esitelmiä kuuntelemaan kollegansa. Meidän piti pukeutua asianmukaisesti, tilanne oli lavastettu oikeaksi yritysneuvotteluksi ja meille oli annettu minuutilleen tarkka aikataulu kertoa asiamme. En ikinä ole jännittänyt kouluesitelmää niin paljon. :D

Ja sokerina pohjalla kiinan projekti, enjoy:

http://woyeaihanyu.blogspot.com/

Ja sit Filippiineille: 

http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Hirmumyrsky+Megi+surmannut+ainakin+kymmenen+Filippiineillä/1135260968433

Hirmumyrsky tuli pohjoiseen meidän jälkeen. Lähdettiin siis syyskuun viimeinen päivä Tiian ja Susannan kanssa kohti Manila Clarkia, prostituutioturismin pääkaupunkia, jossa sijaitsee Tigerin budjettilentokenttä. Lähtö oli melkein suoraan edellisen reissun perään, joten emme olleet kerennyt suunnitella mitään. Lentokentälle saavuttaessa kaivoimme kartan ja matkaoppaan esiin ja aloimme tuumailla, mihin päin lähtisimme. Ensin menimme nettikahvilaan ottamaan selvää busseista ja muista vaihtoehdoista ja syömään. Filippiinit on Aasian köyhimpiä maita ja Clark on järkyttävä kaupunki. Ilma on niin saastunut, että hengittäminenkin tekee pahaa. Kerjääviä vanhuksia, lapsia, tyrkyttäviä kauppiaita, taskuvarkaita, oksettavia länsimaalaisia keski-ikäisiä lihavia miehiä nuoret filippiiniläistytöt käsipuolessa...  Äkkiä pois täältä. Tuli pimeä ja odotimme bussiasemalla pohjoiseen vievää bussia, jonka oli lipunmyyjän mukaan määrä tulla nyt, tunnin päästä tai ei ollenkaan. Penkin alla oli kukko. Surulliset, paljasjalkaiset kerjäävät lapset hipelöivät eväspussejamme ja heitä kertyi koko ajan lisää ja lisää. Se oli todella hämmentävää, emme tienneet mitä tehdä ja annoimme eväämme parempiin suihin. Silloin Clark muuttui valoisammaksi paikaksi. Antamamme sipsit saivat niin aurinkoisen hymyn kahden pienen tytön kasvoille. Tytöt kiertelivät aseman ympärillä ja vilkuttelivat ja hymyilivät koko loppuajan, minkä odottelimme asemalla. Vielä bussin, joka todella lopulta saapui, kaartaessa näkyvistä tytöt seisoivat asemalla vilkuttamassa.

 Suosikkitytöt Clarkin asemalla.

Bussimatka kesti koko illan ja saimme nukuttuakin matkalla. Puolenyön jälkeen saavuimme Baguioon, jossa selvisi, että olimme missanneet kaikki bussit ja seuraava lähtisi vasta huomenna. Koska meillä oli niin vähän aikaa ja seuraava etappi tulisi kestämään 12 tuntia, halusimme välttämättä suorittaa sen yöllä tuhlaamatta aikaa. Palkkasimme siis pimeän taksin ja kulkuneuvona toimi vanha "amiscorolla". Filippiineillä tiet eivät ole hyvässä kunnossa ja koska olimme matkalla vuorille, mäkiä ja mutkia riitti. Turvavöitä ei tietenkään ollut edes asennettu koko autoon. Kuski kuunteli europoppia ja kertoi koirien syönnistä. Ei siis paljon tullut nukuttua penkillä huojuessa eri suuntiin. Kello oli ehkä noin neljä, olimme pilkkopimeässä keskellä ei mitään, peltoja ja vuoria, kun auto hajosi keskelle jyrkkää mäkeä. Kuski koitti korjata autoa ja lopulta pyysi, jos voisimme nousta autosta, että liikkeelle lähteminen olisi helpompaa. Seisoimme tiellä ja katsoimme, kuinka auto peruutti mäen alapuolelle ja lopulta onnistui kuin onnistuikin nousemaan mäen ylös. Ja katosi näkyvistä. Olimme keskellä pimeyttä. Autoon oli jäänyt kaikki tavaramme ja olimme maksaneet kuskille jo yli puolet summasta. Suskilla ei ollut edes kenkiä. Lähdimme kiipeämään mäkeä auton perään. Autoa ei näkyny, jatkoimme kiipeämistä. Alkoi jännittää. Lopulta jossain näkyi valoa ja siellähän meidän kuskimme, luojan kiitos, odotti meitä ja korjaili autoaan. Matka jatkui helpottuneena. Aamu alkoi sarastaa, maisemat muuttuivat upeammaksi ja saavuimme pieneen kylään Banaueen. Etsimme majapaikkaa, tapasimme paikallisen pojan, joka opasti meidät kivaan Banaue View Inniin ja menimme päiväunille. Muutaman tunnin päästä heräsimme aamupalalle ja tämä sama poika oli odottanut koko ajan meitä ulko-ovella. Reggie -89 työskenteli matka-oppaana kylässä ja keräsi rahaa jatkaakseen opintojaan. Reggien isä oli vuosia sitten ammuttu kadulla ja hän asui äitinsä ja sisarustensa, joilla kaikilla oli eri isät, kanssa talossa, joka oli edellisellä viikolla palanut osittain ja siitä syystä heillä ei ollut sähköä. Reggie on yksi sydämmellisin ja mukavin ihminen, ketä olen tavannut. Päätimme lähteä vaeltamaan riisipeltojen poikki kuumalle lähteelle ja Reggien serkku haki meidät matkaan jeepillä. Satoi vettä, vuoristotie oli liukas ja oli pieni maasortumavaara, mutta eniten minua hirvitti kapean tien toisella puolella oleva rotko, jota en voinut olla tuijottamatta koko matkaa. Perille päästyämme kävelimme muutamien kilometrien polun riisiterasseilla ja makoilimme kuumassa lähteessä. Matkalla toinen kenkäni upposi riisipeltoliejuun. Retki oli tosi mukava. Selvisimme hengissä siitä tiestäkin ja näimme upeita maisemia. Illalla kävimme syömässä ja Reggien suosikkipubissa juomassa yhdet ja kuuntelemassa livemusiikkia. Lopuksi teimme vierailun paikalliselle poliisiasemalle, pääsimme kurkkaamaan selliin. Poliisit olivat tosi ystävällisiä, vaikka keskeytimmekin heidän tietokonepelinsä. Pienessä kylässä ei ole kuulemma paljon rikollisia jahdattavana. Kuvat kertovat Banauesta enemmän kuin sanani. Upeat ihmiset ja maisemat.

Seuraava matkakohde oli viereinen kylä Sagada, johon mennessä jeepissä törmäsinne ensimmäisiin muihin länsimaisiin turisteihin. Ehkä koska matka pohjois-Filippiineille on melko vaikea ja turistisesonki ei ollut vilkaimmillaan, oli tapaamamme matkailijat laskettavissa meidät mukaan lukien kahden käden sormilla. Sagadassa söimme paljon sitruunapiirakkaa ja ravintolassa kuunneltiin reggaeta. Joka puolella juoksi koiranpentuja ja lapsia, tämä oli onnellinen kylä, johon rakastuin täysin. Teimme retken luoliin, johon laskeuduttiin ensin todella liukasta kivikkoa pitkin. Jos tämä kohde sijaitsisi kehittyneemmässä maassa, meille olisi annettu vähintään kypärät, turvavaljaat ja lamput, mutta meillä oli vain oppaan lyhty pimeydessä ja tärisevät jalat, jotka yrittivät olla liukastumatta ja luisumatta. Lopulta olimme niin syvällä luolissa, että kivi muuttui puhtaaksi ja karkeaksi ja jatkoimme matkaa avojaloin. Pohjalla, satojen metrien syvyydessä oli luonnon uima-allas, jonka vesi oli jäätävää! Syvyydessä oli niin kylmä, että hengitys höyrysi. (Filippiinien reissun jälkeen olinkin kipeä, mutta syytän enemmän viimeisen bussimatkan ilmastoinnin aiheuttamaa arktista elämystä.) Luolassa käynti oli yksi mahtavimmista kokemuksista ikinä! Luolan suulla myytiin "I survived" - T-paitoja ja hankimme omamme muistoksi. Kuvat puhuvat taas puolestaa, ja niitä löytyy helpomman laittamisen vuoksi enemmän fb:n puolelta.

  Lemon pie suosikkikahvila <3 Lemon pien mummo.  Vuoristossa kuljettiin jeepeillä. Tiensortumat ovat yleisiä, tässä matkamme keskeytyi hetkeksi.

 Matkalla takaisin Banaueen myöhästyimme jeepeistä, joten turvauduimme muutaman tunnin mopoajeluun. 

Sagadan jälkeen vietimme vielä iltapäivän Banauessa, josta otimme yöbussin Manilaan. Manilassa aikaa oli aamupäivä, ehdimme syödä aamiaisen ja käydä katsomassa vanhaa kaupunkia, kunnes piti jatkaa matkaa lentokentälle takaisin Clarkiin. Filippiinit on kaikin puolin mieletön paikka, ihmiset ja luonto ovat sen kohokohdat. Etelä, tulivuoret, rannat ja saaret jäivät vielä näkemättä, mutta olen tyytyväinen, että valitsimme suunnaksi pohjoisen. Reissu oli jälleen kerran erilainen kuin mikään tähän asti.

Nyt kun sain suurimman osan kouluprojekteista hoidettua, voin taas alkaa suunnittelemaan uusia seikkailuja. ;)

Aikaa on Singaporessa jäljellä enää todella vähän, osa kavereista saa koulun päätökseen jo muutaman viikon kuluttua ja pakkaa rinkkansa matkaan. Vastahan tänne tultiin eikä paljon mitään ole vielä kerennyt Singaporessa tekemään, suurin osa nähtävyyksistäkin on vielä näkemättä. Mutta nyt nukkumaan, ensi viikolla on luvassa muun muassa halloween sekä toivottavasti vihdoin Singaporen kuuluisa eläintarha.

Hyvää yötä,

Roosa

Asiat, joita tuli ikävä:

-lämmin suihku

-vessa, jossa on istuin 

-vessapaperi

-vessa, jonka voi vetää

Recess weekille lähdin kahden kanadalaisen tytön, Allisonin ja Brittanyn kanssa. Indonesian kone oli 10 tuntia myöhässä. Kiitos Jetstar, joka ilmoitti välinpitämättömästi syyksi, että miehistön yksi jäsen ei ollut saapunut töihin. Ei huolta, Singaporen lentokentältä löytyy muun muassa kaksi ilmaista leffateatteria, erilaisia puutarhoja, perhostarha, uima-allas, kuntosali, kauneushoitoloita, pelihuone, shoppailumahdollisuuksia, nukkumapaikkoja, internet ja paljon muuta. Katsoimme pari leffaa ja nautimme hierontalaitteista, söimme pari kertaa ja hupsista, 10 tuntia oli mennyt.

 matkaseura

Saavuimme Balille aikasin aamulla. Alkuperäinen suunnitelma oli napata yölautta Gilin saarille, mutta muutaman päivän reissu olisi tullut liian kalliiksi ja suurin osa ajasta olisi kulunut matkustamiseen, joten nappasimme kyydin Ubudiin. Vettä satoi kaatamalla, kun harhailimme Ubudin katuja rinkat selässä ja etsimme majapaikkaa. Hiukset vettä valuen majoituimme lopulta kivaan homestay -paikkaan pienen kävelymatkan päästä pääkaduilta. Hinta oli noin 5 euroa/ yö sisältäen oman kylppärin ja ja perheen mummon tekemän maailman parhaan aamupalan; teetä, banaanipannaria ja tuore hedelmäsalaatti. 

Ubud oli ihana, rento paikka, jossa vietimme kaksi ensimmäistä yötä. Mielettömän hyvää ruokaa, kivoja ravintoloita ja kahviloita, taidegallerioita, livejazzia, riisipeltoja, mukavia ihmisiä... Kävimme katsomassa puppet shown eli Balilaisen varjonukke-esityksen sekä tulitanssin. Otimme perinteiset Balilaiset hieronnat (tunti maksaa noin 5-6 e) ja kävimme apinametsässä kävelyllä. Söimme hyvin ja teimme ostoksia markkinoilla.

Eksyimme sattumalta kukkotappelupaikkaan, joka oli melkoinen show. Ihmiset löivät vetoa ja huusivat ringissä, ympärillä norkoili koiria ja haisi veri ja käry. Paikalla oli vain miehiä, reunoilla osa odotti omat kukot sylissään vuoroaan ja kukkoja oli joka puolella pienissä häkeissä. Kukoilla on sidottuna puukot jalkoihin, joilla ne tappavat toisiaan. Tunnelma, äänet, maassa lojuvat raadot, hajut ja kaikki saivat jotenkin voimaan pahoin ja aikaan oudon mielialan.

Kolmantena aamuna siirryimme Kutalle kolmeksi yöksi ja taas rinkat selässä, tällä kertaa auringossa hikoillen, etsimme majapaikkaa. Kriteerinä oli kuuma vesi, mutta lopulta majoituimme muutaman euron Ubudia kalliimmalla hostelliin, jonka uima-allas sai unohtamaan vaatimuksen lämpimästä suihkusta. Sää olikin Kutalla niin kuuma, että kylmä suihku oli vain hyväksi ja aamupalalla oli taas tarjolla lempparia: bananapancakes. Hostelilla tutustuimme muihin matkalaisiin ja seuraamme liittyi myös muita NUS:sin vaihtareita.

Kuta on mieletön bilepaikka. Kantapaikaksemme muodostui kattoterassibaari Sky bar, jossa oli ilmaista ruokaa ja juomaa, yläpuolella täysikuu ja tähtitaivas ja ihmiset ympärillä kauniita ja komeita. Päätteeksi aamuyön uinti hostellin altaalla. Aamulla biitsille makaamaan ja uimaan aaltojen sekaan. Viimeisenä iltana löysimme mahtavan reggaebaarin, joka oli paras baari ikinä: Livebändi, shiishaa, enemmän paikallisia kuin turisteja, tanssimista avojaloin, mieletön tunnelma, uskomattoman hauskaa. Koska Kutalla tulee juhlia joka ilta, on joka päivä darra. Kuulemma sitä surffarikulttuuria. Ei sopinut mun kropalle. En kerennyt surffata kertaakaan, harmittaa tosi paljon, koska Kuta on maailman parhaita rantoja aloittaa surffaus. Tätä ei lasketa: Yhdesti koitin kaverin lautaa ja koska aallot olivat sinä päivänä agressiiviset ja lauta minulle hiukkasen liian massiivinen, sain siitä vain kipeän tällin otsaani ja siirryin takaisin makuuasentoon hiekalle. No, jospa vaikka nykyisen surffari-Teemun opissa sitten joululomalla.

Yhtenä päivänä vuokrasimme skootterit ja sukelsimme mielipuolisen, vasemman puoleisen liikenteen sekaan. Päivä oli tuskaisen kuuma, meillä ollut karttaa emmekä löytäneet mihinkään, joten ajelimme katselemassa ympäriinsä. Istuin Brittanyn kyydissä ja pelotti, mutta piti vain luottaa siihen, että paikalliset ovat tottuneet siihen liikennekaaokseen ja osaavat väistää. Kansainvälisiä ajokortteja meillä ei kellään ollut, joten suunnitelma oli poliisin sattuessa paikalle olla pysähtymättä. ...Ja vain yksi pieni onnettomuus sattui, kun väistimme autoa ja tiellä lojuneita puita. Vauhtia ei onneksi ollut ja naarmutimme vain polvemme. Oli kypärät, toisin kuin 90 %:lla muista mopedikuskeista.

Kuta on täynnä turisteja, enimmäkseen australialaisia teinejä, perheitä ja surffareita. Joka paikassa tyrkytetään transportia, feikkiaurinkolaseja ja muuta kamaa ja kolmen Kutalla vietetyn päivän jälkeen olikin jo kypsä lähtemään hiljaisemmille apajille. Vaikka myönnettäköön, että on se aika heaven on earth.

Kutalta otimme suoraan minibussin Javalle, menimme lautalla meren yli ja saavuimme aamuyöllä Probolinggoon, matka kesti about 12 h. Sieltä otimme samantien auton Gunung Bromolle ja huipulle päästyämme kello läheni varmaankin viittä. Ilmasto muuttuikin sitten kertaheitolla, lämpötila oli lähellä nollaa ja vuokrasimme talvitakit. Vaihdoimme pakettiautomme jeeppiin, joka vei meidät vuoristoteitä vieläkin ylemmäs ihastelemaan aurongonnousua. Sää oli niin pilvinen, ettei nähty paljon mitään. Välillä tuuli puhalsi pilvien väliin raon ja auringonnousu pilkisti välistä. Paikallinen nainen lohdutti, että jos odotamme jonkun tunnin, niin pilvet laskeutuvat ja näämme tulivuoret koko komeudessaan. Kylmyys pakottu kuitenkin jatkamaan matkaa takaisin kohti jeeppiä. Paikalla oli todella paljon Indonesialaisia turisteja, ja miten kiinnostuneita ne olivatkaan meistä. Suuren osan ajasta poseerasimme paikallisten valokuvissa, ryhmäkuvissa heidän kanssaan. Tosi hassua, kun paikka on kuitenkin niin länsimaisten turistien suosima. Auringon noustua oli taas valoisaa ja laskeuduimme alemmas tulivuoren juurelle. Siellä ratsastimme hevosilla kurkkaamaan erään kraaterin sisään. Sää oli edelleen niin pilvinen, että pilvet oli lähinnä ainoa mitä näimme kraaterissa. Huono tuuri. Maisemat olivat kuitenkin muuten niin mahtavat, ettei ollut valittamista. Kraaterin huipulla ilmaa ei voinut hengittää, se oli täynnä hiukkasia ja haisi niin pahalle, ei saanut henkeä paitsi jonkun kankaan läpi. Lopuksi menimme kivaan vuoristokylään aamupalalle ja ihastelemaan lisää maisemia. Vuoristoilma oli ihanaa hengittää, aivan kuin Suomen syysilma. Nautimme kylmyydestä vuorella, mutta kyllä alas lämpimään oli mukava palata.

Jatkoimme saman tien uudella 10 tunnin hikisellä, pomppivalla bussimatkalla Yogyakartaan. Olimme perillä illalla nukkumatta sitten Balin ja siitä oli jo kulunut aikaa muutama päivä. Löysimme kivan homestaypaikan, 4 euroa yöltä, söimme ja nukuimme kunnon yöunet. Aamulla heräsimme, kun koko talo tärisi. Ei mitään luonnonilmiötä, naapurissa vain kuunneltiin musiikkia. Tarkoitus oli illalla jatkaa matkaa junalla Jakartaan, mutta kierreltyämme kyselemässä erilaisista matkustusvaihtoehdoista, päätimme jäädä vielä toiseksi yöksi ja viettää kaksi kokonaista päivää Yogyakartassa. Tämä osoittautuikin hyväksi vaihtoehdoksi, sillä kaupunki oli mukava, ihmiset ystävällisiä ja vaikka länsimaalaisia vilisikin kaduilla, ei turintimeininki ollut verrattavissakaan Baliin. Tunnelma oli rauhallinen ja sydämellinen ja lähempänä "oikeaa Aasiaa".

 Tän kaverin perheen ja ystäväperheiden kanssa saatiin poseerata tovi...

Menimme retkelle Bodobudurin buddhalaiseen pyhäkköön. Kiersimme ohjeiden mukaan kolme kierrosta rakennelman ympäri ja kiipesimme huipulle. Tämä kestikin, sillä jouduimme pysähtelemään jälleen paikallisten kuvattaviksi. Olin niin ihmeissäni. Ne ihmiset, jotka eivät rohjenneet tulla ottamaan yhteiskuvia meidän kanssa tuijottivat vain. Kun joku huomasi jonkun pysäyttäneen meidät kuviin, juoksi paikalle kymmeniä muita indonesialaisia kysyen, saadaanko mekin yhteiskuva teidän kanssa tässä samalla. "Vaimo, lapset, äkkiä kuvaan!" Ja myös  "Voidaanko ottaa vielä yksi koko perheen kanssa? Entä sellainen, jossa on pelkkä vaimo? Ja sitten pelkkä minä?" Jotkut kuvasivat enemmän meitä kuin pyhäkköä, tätä UNESCO:n maailmanperintökohdetta. Huvittuneina palasimme takaisin kaupunkiin markkinoille ja syömään lisää herkkuruokaa. Kävimme myös tutustumassa taidegalleriaan, jossa meille esiteltiin paikallista batiikkiteknikkaa. Ostin kivan pienen taulun.

 mun taulu näkyy tuolla taustalla ;)

Illallisella ollessamme huomasin yhtäkkiä, että viereisen pöydän keski-ikäinen pariskunta puhui suomea. En kerinnyt esitellä itseäni saman kansalaisuuden edustajaksi, kun nämä suomalaisen sivistyneisyyden helmet alkoivat puhua noloja rivouksia ja kinastella ääneen pitäen suomea hyvänä salakielenä. Rohkenivat jopa puhua meistä jotain muutaman lauseen. Ei siinä sitten enää viitsinyt kyseistä pariskuntaa jututtaa. Vaikka kieltämättä olisi ollut vähintäänkin viihdyttävää nähdä heidän ilmeensä, jos olisin heittänyt yhtäkkiä suomeksi jonkun kommentin väliin. Tyttöjä kyllä nauratti, kun referoin myöhemmin vieruspöydän viattoman näköisen duon pöytäkeskustelun. Varoitus, suomalaisiin törmää joka paikassa.

Matka jatkui. Majatalomme ystävällinen isäntä huikkasi lähtiessämme, että tytöt olkaahan sitten varovaisia junassa, siellä teidän tavarat koitetaan todennäköisesti varastaa ja teistä napataan valokuvia kun nukutte. Aseman virkailija saattoi meidät junaan jo tuntia ennen sen lähtöä ja saimme työlään neuvottelun jälkeen vierekkäiset paikatkin. Juna oli siis täynnä ja koitimme ystävällisesti kysyä, josko englanninkielentaidoton musliminainen suostuisi vaihtamaan paikkaa kanssamme ja hups, saimme puoli vaunullista väittelemään asiasta indonesiaksi. Lopulta eräs mies tuli tilanteeseen tulkkaamaan englanniksi, että naisen on pakko istua miehensä vieressä ja selitti, että monista indonesialaisista on epämukava istua länsimaalaisten vieressä ja tarjoutui vaihtamaan paikkaansa meidän viereen. Samaan aikaan junan ikkunoihin ja jopa käytävälle oli kertynyt meitä kolmea vaaleaa tyttöä suu auki tuijottavaa väkeä.

Lopulta oli aika lähteä matkaan ja suunnitelma nukkua yöjunassa epäonnistui. Junassa nimittäin riitti elämää; sitkeitä kaupustelijoita myymässä kaikkea kananmunista silmälaseihin, katusoittajia in action, itkeviä, huutavia lapsia, no niitä tuijottajia, tanssivia transuja ja kaikkien jaloissa pyöri nukkuvia mummoja. Ei ilmastointia. Koffee, koffee soi korvissa ja joka pysähdyksellä säikähdin ikkunan takana koputtelijoita. Nautin siitä tunnelmasta ja sen luomasta vahvasta tunteesta, että oltiin kaukana VR:n raiteista, toisella puolella maailmaa keskellä täysin erilaista kulttuuria. Noin 8 tunnin kuluttua se alkoi ärsyttää. Hiki virtasi, väsytti.

Kello oli noin viisi aamulla, kun saavuimme pilkkopimeälle Jakartan asemalle. ”Feels like we are in a horror movie” taisi olla kuvailevin lause, kun punasilmäiset, arpinaamaiset huijaritaksikuskit ympäröivät meidät huutaen kilpaa. Lonely planetin mukaan koko kaupungissa oli vain yksi luotettava taksifirma, jota emme löytäneet mistään edes avuliaan paikallisen avulla. Taksikuskithan eivät siis monissa paikoissa suostu käyttämään mittaria ja huijaavat minkä kerkeävät. Lopulta saimme neuvoteltua ok hinnan ja olimme muutenkin jo valmiita maksamaan mitä vain päästäksemme pois. Ajelimme suoraan lentokentälle, söimme aamupalan ja odottelimme lentoa aamupäivään. Opin, että tarpeeksi väsyneenä voin nukkua miten ja missä vain. Aamunvalossa koneeseen noustessamme Jakarta näytti jo paremmalta, mutta en taida kuitenkaan palata ottamaan selvää…

Täyden kympin loma. En malta odottaa, että saan kouluhommat hoidettua ja pääsen joulukuussa matkaan ilman näin tiukkaa aikataulua. Singapore on kiva, siisti, turvallinen koti, mutta oikea Aasia on muualla. Kuvia matkoista laittelen enemmän facebookiin.

Myöhemmin, turvallisesti Singaporessa, törmättiin tähän ikävään uutiseen samoilta raiteilta:

http://www.bbc.co.uk/news/world-asia-pacific-11458085

Filippiinien mahtavista seikkailuista kirjoittelen joku toinen ilta pian, nyt täytyy syventyä esitelmään kaatopaikoista. Koulussa oli heti loman perään välitenttiviikot ja niistä selvittyäni havahduin hukkuvani ryhmätöihin, kotitehtäviin ja esitelmiin. Näiden työllistämänä pysyttelenkin noin seuraavan kuukauden Singaporessa ja otan operaatioksi tutustua paremmin kotikaupungin tarjoamiin aktiviteetteihin ja virikkeisiin. :)

Yllättävä ikävän kohde:

-        - Perunat

Kyllä.  Vaikka riisit ja nuudelit vielä uppoaa, haluaisin joskus lautaselleni kunnon pottuja sen kanan kanssa. Ei kyllä oikeasti valittamista ruokapuolesta täällä, kilojakin on kertynyt jo muutama lisää. Singaporelaisten kansallisharrastuksethan ovat syöminen ja shoppailu. Olen singaporelaistunut, ajattelen koko ajan ruokaa ja syödessäkin mitä söisin seuraavalla aterialla. Shoppailu selittyy ostoskeskusten hyvillä ilmastoinneilla ja sillä, että koko downtown on yhtä ostoskeskusta.

Halauksia, terveisiä, rakkaudella,

Roosa

Heräsin aamulla mielettömään ukkosen jyrinään. Luulin, että koko talo vähintään räjähtää ja näin vielä painajaista, että viereisessä huoneessa on tulipalo. Lopulta sain vakuuteltua itselleni, ettei ukkosella ole mitään järkeä herätä ja jatkoin unia. Ukkonen on täällä tropiikissa eri voimakas kuin kotipuolessa...

Teemu varasi lennot eilen Aasiaan ja on Bangkokissa 22.12. Samaa paluulentoa ei saatu, koska se oli niin kallis, mutta palaamme kuitenkin samana päivänä molemmat Singaporesta. Meillä on siis noin kolme viikkoa aikaa reissailla yhdessä. Pitäisi keksiä joku kiva paikka joulun viettoon. :)

Tällä viikolla olen koittanut tehdä enimmäkseen vaan kouluhommia. Tosin mielessä on ollut jo ensiviikkojen lomamatkat ja käteen on monesti hakeutunut lonely planet koulukirjojen sijaan. Tehtäviä on riittänyt, sillä...

...Varasimme eilen lennot Filippiiineille heti Indonesian matkan jälkeen ja siellä viivymme viisi päivää. Matkaan lähdemme suomalaistyttöjen voimin ja hauskaa on siis luvassa. Koulua nyt joutuu valitettavasti vähän jättämään väliin, mutta no worries mam, eihän tänne vaihtoon pelkästään luennoille tultu. ;) Sain järkkäiltyä kiinan luennotkin niin, että matkojen välissä käyn yhden 12 tunnin koulupäivän Singaporessa. Heti palattuani onkin sitten luvassa eka tentti. Mutta ensin vika luento ja BALIBALIBALIiii!!!

Cheers,

Roosa

Maanantaina olin kiinaa opiskelevien tapaamisessa; Happy Chinese Club, hupaisin kerho mihin olen kuulunut ikinä. Laulettiin ja kuultiin tarinaa kiinalaisesta kulttuurista. Kutsun perusteella luulin, että valmistamme kiinalaisia lohikäärmekarkkeja, siksi tietysti menin, mutta pettymyksekseni näimmekin vain videon karkkien valmistuksesta. No, hupaisa kerho joka tapauksessa, voi opetella käyttämään oppimiaan fraaseja ja tutustuu omiin ryhmäläisiin.

Olen myös yrittänyt tarttua koulutöihin ja opiskeluun. Aivot ei toimi yhtään. Yksinkertaisikin asioita ja laskuja täytyy miettiä ja olen tosi jumi. Kuulin kyllä lohduttavia sanoja, että se on tavallista ja kai osa kulttuurishokkia. Vaikea elää arkea kun pää on vielä niin sekaisin kaikesta uudesta. Eka kiinan pikkukoe meni huonosti kun en tajunnut lukea yksiä merkkejä ollenkaan. Tällä viikolla on uusi vaikeampi koe ja pitää koittaa vähän petrata. Samoin on toisen kurssin välitentti. Ja samalla pitäisi vääntää koko kuukauden kotitehtävät, että saa lomailla rauhassa koko recess weekin. Onneksi täällä voi sentään aina auringon paistaessa mennä yliopiston uima-altaalle lukemaan! ;)

Viime viikonloppu oli hauska! Torstaina olimme joidenkin vaihtareiden tupareissa/kotibileissä, uima-allasta ja mäkkäriä, kunnes talon vartija tuli ajamaan meidät voimasanoin tiehemme. Perjantaina näin Oulun huimapäisiä aasianmatkaajia ja kävimme räpsimässä kuvia Marina Bay Sandsin katolla, jonne muuten päätin mennä viimeiseksi yöksi tammikuussa mikäli yhtään rahaa on vielä jäljellä. Se on siis juuri se laiva pilvenpiirtäjien katolla, jonka reunaa kiertävä uima-allas on vain hotellivieraiden käytössä. Illalla testasimme kiinalaisen karaoken ja tapasin uskomattoman mukavia kiinalaisia ja hauskoja taksikuskeja. Lauantaina paistoimme suomalaisvoimin lettuja mansikkahillolla ja kermavaahdolla international dinnerille, johon kaikki valmistivat siis oman maansa ruokaa. Letuista tuli huippuhyviä ja ne syötiin sekunnissa. Suomi oli edustettuna myös jallun ja fisun voimin, kuinkas muutenkaan. Pöytä notkui syötävää, yllättävän moni oli tuonut oman herkullisen panoksensa tähän kansainväliseen ruokajuhlaan. Ilta jatkui aurinkolasiclubille, jossa dresskoodina oli tietenkin sunglasses. Vaihtarielämä on parasta.<3

Tänään kävin pitkästä aikaa lenkillä, liikkuminen täällä kuumuudessa alkaa jo olla helpompaa, ekalle lenkille luulin kuolevani. Uiminen on kuitenkin yhä miellyttävin liikuntamuoto täällä.

Tämä viikon siis ahkeroin kouluhommia ja lauantaina lähtee lento kohti syyslomaa ja Balia. Suunnitelmissa Gili-Bali-Java, saa nähdä mihin 10 päivässä ehtii.

Heippa Suomeen,

Roosa