Elossa ollaan, joskin kipeenä nuhanenänä, turvallisesti taas kotona Singaporessa. 10 päivää indonesiassa, 12 tuntia koulussa välissä ja matka jatkui Filippiineille neljäksi päiväksi. Matkustaessa näkee ja kokee ja sattuu ja tapahtuu.
Asiat, joita tuli ikävä:
-lämmin suihku
-vessa, jossa on istuin
-vessapaperi
-vessa, jonka voi vetää
Recess weekille lähdin kahden kanadalaisen tytön, Allisonin ja Brittanyn kanssa. Indonesian kone oli 10 tuntia myöhässä. Kiitos Jetstar, joka ilmoitti välinpitämättömästi syyksi, että miehistön yksi jäsen ei ollut saapunut töihin. Ei huolta, Singaporen lentokentältä löytyy muun muassa kaksi ilmaista leffateatteria, erilaisia puutarhoja, perhostarha, uima-allas, kuntosali, kauneushoitoloita, pelihuone, shoppailumahdollisuuksia, nukkumapaikkoja, internet ja paljon muuta. Katsoimme pari leffaa ja nautimme hierontalaitteista, söimme pari kertaa ja hupsista, 10 tuntia oli mennyt.
matkaseura
Saavuimme Balille aikasin aamulla. Alkuperäinen suunnitelma oli napata yölautta Gilin saarille, mutta muutaman päivän reissu olisi tullut liian kalliiksi ja suurin osa ajasta olisi kulunut matkustamiseen, joten nappasimme kyydin Ubudiin. Vettä satoi kaatamalla, kun harhailimme Ubudin katuja rinkat selässä ja etsimme majapaikkaa. Hiukset vettä valuen majoituimme lopulta kivaan homestay -paikkaan pienen kävelymatkan päästä pääkaduilta. Hinta oli noin 5 euroa/ yö sisältäen oman kylppärin ja ja perheen mummon tekemän maailman parhaan aamupalan; teetä, banaanipannaria ja tuore hedelmäsalaatti.
Ubud oli ihana, rento paikka, jossa vietimme kaksi ensimmäistä yötä. Mielettömän hyvää ruokaa, kivoja ravintoloita ja kahviloita, taidegallerioita, livejazzia, riisipeltoja, mukavia ihmisiä... Kävimme katsomassa puppet shown eli Balilaisen varjonukke-esityksen sekä tulitanssin. Otimme perinteiset Balilaiset hieronnat (tunti maksaa noin 5-6 e) ja kävimme apinametsässä kävelyllä. Söimme hyvin ja teimme ostoksia markkinoilla.
Eksyimme sattumalta kukkotappelupaikkaan, joka oli melkoinen show. Ihmiset löivät vetoa ja huusivat ringissä, ympärillä norkoili koiria ja haisi veri ja käry. Paikalla oli vain miehiä, reunoilla osa odotti omat kukot sylissään vuoroaan ja kukkoja oli joka puolella pienissä häkeissä. Kukoilla on sidottuna puukot jalkoihin, joilla ne tappavat toisiaan. Tunnelma, äänet, maassa lojuvat raadot, hajut ja kaikki saivat jotenkin voimaan pahoin ja aikaan oudon mielialan.
Kolmantena aamuna siirryimme Kutalle kolmeksi yöksi ja taas rinkat selässä, tällä kertaa auringossa hikoillen, etsimme majapaikkaa. Kriteerinä oli kuuma vesi, mutta lopulta majoituimme muutaman euron Ubudia kalliimmalla hostelliin, jonka uima-allas sai unohtamaan vaatimuksen lämpimästä suihkusta. Sää olikin Kutalla niin kuuma, että kylmä suihku oli vain hyväksi ja aamupalalla oli taas tarjolla lempparia: bananapancakes. Hostelilla tutustuimme muihin matkalaisiin ja seuraamme liittyi myös muita NUS:sin vaihtareita.
Kuta on mieletön bilepaikka. Kantapaikaksemme muodostui kattoterassibaari Sky bar, jossa oli ilmaista ruokaa ja juomaa, yläpuolella täysikuu ja tähtitaivas ja ihmiset ympärillä kauniita ja komeita. Päätteeksi aamuyön uinti hostellin altaalla. Aamulla biitsille makaamaan ja uimaan aaltojen sekaan. Viimeisenä iltana löysimme mahtavan reggaebaarin, joka oli paras baari ikinä: Livebändi, shiishaa, enemmän paikallisia kuin turisteja, tanssimista avojaloin, mieletön tunnelma, uskomattoman hauskaa. Koska Kutalla tulee juhlia joka ilta, on joka päivä darra. Kuulemma sitä surffarikulttuuria. Ei sopinut mun kropalle. En kerennyt surffata kertaakaan, harmittaa tosi paljon, koska Kuta on maailman parhaita rantoja aloittaa surffaus. Tätä ei lasketa: Yhdesti koitin kaverin lautaa ja koska aallot olivat sinä päivänä agressiiviset ja lauta minulle hiukkasen liian massiivinen, sain siitä vain kipeän tällin otsaani ja siirryin takaisin makuuasentoon hiekalle. No, jospa vaikka nykyisen surffari-Teemun opissa sitten joululomalla.
Yhtenä päivänä vuokrasimme skootterit ja sukelsimme mielipuolisen, vasemman puoleisen liikenteen sekaan. Päivä oli tuskaisen kuuma, meillä ollut karttaa emmekä löytäneet mihinkään, joten ajelimme katselemassa ympäriinsä. Istuin Brittanyn kyydissä ja pelotti, mutta piti vain luottaa siihen, että paikalliset ovat tottuneet siihen liikennekaaokseen ja osaavat väistää. Kansainvälisiä ajokortteja meillä ei kellään ollut, joten suunnitelma oli poliisin sattuessa paikalle olla pysähtymättä. ...Ja vain yksi pieni onnettomuus sattui, kun väistimme autoa ja tiellä lojuneita puita. Vauhtia ei onneksi ollut ja naarmutimme vain polvemme. Oli kypärät, toisin kuin 90 %:lla muista mopedikuskeista.
Kuta on täynnä turisteja, enimmäkseen australialaisia teinejä, perheitä ja surffareita. Joka paikassa tyrkytetään transportia, feikkiaurinkolaseja ja muuta kamaa ja kolmen Kutalla vietetyn päivän jälkeen olikin jo kypsä lähtemään hiljaisemmille apajille. Vaikka myönnettäköön, että on se aika heaven on earth.
Kutalta otimme suoraan minibussin Javalle, menimme lautalla meren yli ja saavuimme aamuyöllä Probolinggoon, matka kesti about 12 h. Sieltä otimme samantien auton Gunung Bromolle ja huipulle päästyämme kello läheni varmaankin viittä. Ilmasto muuttuikin sitten kertaheitolla, lämpötila oli lähellä nollaa ja vuokrasimme talvitakit. Vaihdoimme pakettiautomme jeeppiin, joka vei meidät vuoristoteitä vieläkin ylemmäs ihastelemaan aurongonnousua. Sää oli niin pilvinen, ettei nähty paljon mitään. Välillä tuuli puhalsi pilvien väliin raon ja auringonnousu pilkisti välistä. Paikallinen nainen lohdutti, että jos odotamme jonkun tunnin, niin pilvet laskeutuvat ja näämme tulivuoret koko komeudessaan. Kylmyys pakottu kuitenkin jatkamaan matkaa takaisin kohti jeeppiä. Paikalla oli todella paljon Indonesialaisia turisteja, ja miten kiinnostuneita ne olivatkaan meistä. Suuren osan ajasta poseerasimme paikallisten valokuvissa, ryhmäkuvissa heidän kanssaan. Tosi hassua, kun paikka on kuitenkin niin länsimaisten turistien suosima. Auringon noustua oli taas valoisaa ja laskeuduimme alemmas tulivuoren juurelle. Siellä ratsastimme hevosilla kurkkaamaan erään kraaterin sisään. Sää oli edelleen niin pilvinen, että pilvet oli lähinnä ainoa mitä näimme kraaterissa. Huono tuuri. Maisemat olivat kuitenkin muuten niin mahtavat, ettei ollut valittamista. Kraaterin huipulla ilmaa ei voinut hengittää, se oli täynnä hiukkasia ja haisi niin pahalle, ei saanut henkeä paitsi jonkun kankaan läpi. Lopuksi menimme kivaan vuoristokylään aamupalalle ja ihastelemaan lisää maisemia. Vuoristoilma oli ihanaa hengittää, aivan kuin Suomen syysilma. Nautimme kylmyydestä vuorella, mutta kyllä alas lämpimään oli mukava palata.
Jatkoimme saman tien uudella 10 tunnin hikisellä, pomppivalla bussimatkalla Yogyakartaan. Olimme perillä illalla nukkumatta sitten Balin ja siitä oli jo kulunut aikaa muutama päivä. Löysimme kivan homestaypaikan, 4 euroa yöltä, söimme ja nukuimme kunnon yöunet. Aamulla heräsimme, kun koko talo tärisi. Ei mitään luonnonilmiötä, naapurissa vain kuunneltiin musiikkia. Tarkoitus oli illalla jatkaa matkaa junalla Jakartaan, mutta kierreltyämme kyselemässä erilaisista matkustusvaihtoehdoista, päätimme jäädä vielä toiseksi yöksi ja viettää kaksi kokonaista päivää Yogyakartassa. Tämä osoittautuikin hyväksi vaihtoehdoksi, sillä kaupunki oli mukava, ihmiset ystävällisiä ja vaikka länsimaalaisia vilisikin kaduilla, ei turintimeininki ollut verrattavissakaan Baliin. Tunnelma oli rauhallinen ja sydämellinen ja lähempänä "oikeaa Aasiaa".
Tän kaverin perheen ja ystäväperheiden kanssa saatiin poseerata tovi...
Menimme retkelle Bodobudurin buddhalaiseen pyhäkköön. Kiersimme ohjeiden mukaan kolme kierrosta rakennelman ympäri ja kiipesimme huipulle. Tämä kestikin, sillä jouduimme pysähtelemään jälleen paikallisten kuvattaviksi. Olin niin ihmeissäni. Ne ihmiset, jotka eivät rohjenneet tulla ottamaan yhteiskuvia meidän kanssa tuijottivat vain. Kun joku huomasi jonkun pysäyttäneen meidät kuviin, juoksi paikalle kymmeniä muita indonesialaisia kysyen, saadaanko mekin yhteiskuva teidän kanssa tässä samalla. "Vaimo, lapset, äkkiä kuvaan!" Ja myös "Voidaanko ottaa vielä yksi koko perheen kanssa? Entä sellainen, jossa on pelkkä vaimo? Ja sitten pelkkä minä?" Jotkut kuvasivat enemmän meitä kuin pyhäkköä, tätä UNESCO:n maailmanperintökohdetta. Huvittuneina palasimme takaisin kaupunkiin markkinoille ja syömään lisää herkkuruokaa. Kävimme myös tutustumassa taidegalleriaan, jossa meille esiteltiin paikallista batiikkiteknikkaa. Ostin kivan pienen taulun.
mun taulu näkyy tuolla taustalla ;)
Illallisella ollessamme huomasin yhtäkkiä, että viereisen pöydän keski-ikäinen pariskunta puhui suomea. En kerinnyt esitellä itseäni saman kansalaisuuden edustajaksi, kun nämä suomalaisen sivistyneisyyden helmet alkoivat puhua noloja rivouksia ja kinastella ääneen pitäen suomea hyvänä salakielenä. Rohkenivat jopa puhua meistä jotain muutaman lauseen. Ei siinä sitten enää viitsinyt kyseistä pariskuntaa jututtaa. Vaikka kieltämättä olisi ollut vähintäänkin viihdyttävää nähdä heidän ilmeensä, jos olisin heittänyt yhtäkkiä suomeksi jonkun kommentin väliin. Tyttöjä kyllä nauratti, kun referoin myöhemmin vieruspöydän viattoman näköisen duon pöytäkeskustelun. Varoitus, suomalaisiin törmää joka paikassa.
Matka jatkui. Majatalomme ystävällinen isäntä huikkasi lähtiessämme, että tytöt olkaahan sitten varovaisia junassa, siellä teidän tavarat koitetaan todennäköisesti varastaa ja teistä napataan valokuvia kun nukutte. Aseman virkailija saattoi meidät junaan jo tuntia ennen sen lähtöä ja saimme työlään neuvottelun jälkeen vierekkäiset paikatkin. Juna oli siis täynnä ja koitimme ystävällisesti kysyä, josko englanninkielentaidoton musliminainen suostuisi vaihtamaan paikkaa kanssamme ja hups, saimme puoli vaunullista väittelemään asiasta indonesiaksi. Lopulta eräs mies tuli tilanteeseen tulkkaamaan englanniksi, että naisen on pakko istua miehensä vieressä ja selitti, että monista indonesialaisista on epämukava istua länsimaalaisten vieressä ja tarjoutui vaihtamaan paikkaansa meidän viereen. Samaan aikaan junan ikkunoihin ja jopa käytävälle oli kertynyt meitä kolmea vaaleaa tyttöä suu auki tuijottavaa väkeä.
Lopulta oli aika lähteä matkaan ja suunnitelma nukkua yöjunassa epäonnistui. Junassa nimittäin riitti elämää; sitkeitä kaupustelijoita myymässä kaikkea kananmunista silmälaseihin, katusoittajia in action, itkeviä, huutavia lapsia, no niitä tuijottajia, tanssivia transuja ja kaikkien jaloissa pyöri nukkuvia mummoja. Ei ilmastointia. Koffee, koffee soi korvissa ja joka pysähdyksellä säikähdin ikkunan takana koputtelijoita. Nautin siitä tunnelmasta ja sen luomasta vahvasta tunteesta, että oltiin kaukana VR:n raiteista, toisella puolella maailmaa keskellä täysin erilaista kulttuuria. Noin 8 tunnin kuluttua se alkoi ärsyttää. Hiki virtasi, väsytti.
Kello oli noin viisi aamulla, kun saavuimme pilkkopimeälle Jakartan asemalle. ”Feels like we are in a horror movie” taisi olla kuvailevin lause, kun punasilmäiset, arpinaamaiset huijaritaksikuskit ympäröivät meidät huutaen kilpaa. Lonely planetin mukaan koko kaupungissa oli vain yksi luotettava taksifirma, jota emme löytäneet mistään edes avuliaan paikallisen avulla. Taksikuskithan eivät siis monissa paikoissa suostu käyttämään mittaria ja huijaavat minkä kerkeävät. Lopulta saimme neuvoteltua ok hinnan ja olimme muutenkin jo valmiita maksamaan mitä vain päästäksemme pois. Ajelimme suoraan lentokentälle, söimme aamupalan ja odottelimme lentoa aamupäivään. Opin, että tarpeeksi väsyneenä voin nukkua miten ja missä vain. Aamunvalossa koneeseen noustessamme Jakarta näytti jo paremmalta, mutta en taida kuitenkaan palata ottamaan selvää…
Täyden kympin loma. En malta odottaa, että saan kouluhommat hoidettua ja pääsen joulukuussa matkaan ilman näin tiukkaa aikataulua. Singapore on kiva, siisti, turvallinen koti, mutta oikea Aasia on muualla. Kuvia matkoista laittelen enemmän facebookiin.
Myöhemmin, turvallisesti Singaporessa, törmättiin tähän ikävään uutiseen samoilta raiteilta:
http://www.bbc.co.uk/news/world-asia-pacific-11458085
Filippiinien mahtavista seikkailuista kirjoittelen joku toinen ilta pian, nyt täytyy syventyä esitelmään kaatopaikoista. Koulussa oli heti loman perään välitenttiviikot ja niistä selvittyäni havahduin hukkuvani ryhmätöihin, kotitehtäviin ja esitelmiin. Näiden työllistämänä pysyttelenkin noin seuraavan kuukauden Singaporessa ja otan operaatioksi tutustua paremmin kotikaupungin tarjoamiin aktiviteetteihin ja virikkeisiin. :)
Yllättävä ikävän kohde:
- - Perunat
Kyllä. Vaikka riisit ja nuudelit vielä uppoaa, haluaisin joskus lautaselleni kunnon pottuja sen kanan kanssa. Ei kyllä oikeasti valittamista ruokapuolesta täällä, kilojakin on kertynyt jo muutama lisää. Singaporelaisten kansallisharrastuksethan ovat syöminen ja shoppailu. Olen singaporelaistunut, ajattelen koko ajan ruokaa ja syödessäkin mitä söisin seuraavalla aterialla. Shoppailu selittyy ostoskeskusten hyvillä ilmastoinneilla ja sillä, että koko downtown on yhtä ostoskeskusta.
Halauksia, terveisiä, rakkaudella,
Roosa
Kommentit