Noniin, pitkä ja kuvaton tarina alkaa...

Ensimmäisen matkaviikon vietin Vietnamissa. En sano, ettenkö olisi pitänyt Vietnamista, mutta se ei päässyt suosikkilistani kärkeen. Lähinnä vaikeuksia tuotti se, ettei useinkaan kukaan puhunut englantia. Ja vaikka vietnamilaisista sanotaan, että hermostumalla menettää kasvonsa, hermostui vietnamilainen aina ensin tilanteessa, jossa toinen ei ymmärrä toistaan. Ja myöskin usein tunsin oloni pelkäksi käveleväksi dollariksi paikallisten silmissä.

Lensin siis heti tenttien jälkeen Danangiin, josta otin samantien kyydin Hoi Aniin. Etelä piti jättää ajanpuutteen vuoksi kokonaan välistä. Menin Hoi Aniin yksin, mutta yllätyksekseni tapasinkin paljon vaihtarituttuja. Hoi An oli todella kiva paikka, mielettömän hyvää vietnamilaista ruokaa ja kahvia. Sää oli melko viileä ja vettä satoi jatkuvasti, joten en nähnyt rantaa tai muitakaan nähtävyyksiä. Mutta join sitäkin enemmän hyvää kahvia. Ja teetin yhden iltapuvun, sillä Hoi An on aivan täynnä vaattureita ja vaatteiden teettäminen halpaa. Taylor made iltapuvut irtoaa noin 30-40 eurolla. Kaverit teettivät itselleen myös muun muassa nahkatakkeja, pukuja, kenkiä... 

 

Tarina siitä, miten löysimme toisemme

Sovimme Allisonin ja Brittanyn kanssa tapaavamme Danangissa muutamaa päivää myöhemmin ja jatkavamme matkaamme Hanoihin. Koska kenenkään puhelimet eivät toimineet, valitsimme tietyn kellonajan sekä ravintolan lonely planetista tapaamispaikaksi. Otin taksin hotelliltani kohti sovittua paikkaa, kuski nyökytteli "yes yes" tietävänsä paikan. Danangiin päästyäni kuski kuitenkin pysäytti auton keskelle ei mitään rakennustyömaalle ja sanoi että oleppa hyvä, tässä se nyt on. Hän ei puhunut sanaakaan englantia. En suostunut poistumaan autosta pilkkopimeälle rakennustyömaalle ja koitin näyttää kartasta paikkaa, jonne halusin. Kuski hermostui ja alkoi huutaa vietnamiksi ja soittaa vihaisia puheluita. Koitin epätoivoisesti näyttää karttaa ja sanoa, etten voi jäädä tänne. Parinkymmenen minuutin kuluttua kuski lähti hermostuneena ajamaan. Seurasin karttaa ja katujen nimiä ja tiesin meidän menevän väärälle puolelle kaupunkia. Pysähdyimme vihdoin ravintolan eteen, jolla oli sama nimi kuin haluamallani paikalla, mutta olimme ajaneet kauas väärälle puolelle kaupunkia. Ei kuitenkaan auttanut osoitella karttaa enää, sillä ravintolasta juoksi lisää hermostuneita vietnamilaisia miehiä ja he repivät rinkkani autonsa ja lähtivät se mukanaan. Juoksin perään ja päädyin ravintolan pöytään menu kädessäni. Kukaan ei puhunut sanaakaan englantia. Yritin vielä kertoa, että olen väärässä paikassa ja myöhässä ja etsin kahta tyttöä (western girls). Sain vastaukseksi "yes yes" sekä menusta sivun "western food". En saisi tyttöihin mitenkään yhteyttä ja olin jo paljon myöhässä tapaamisajastamme. Näin nurkkapyödässä turistimiehen syömässä, joka onnekseni puhui englantia ja jolle selitin epätoivoisen yritykseni löytää ystäväni. Hän lupasi auttaa sekä mahdollisesti varata tarvittaessani lennon Hanoihin, sillä luottokorttinikin oli varastettu aiemmin. Ja silloin, kaikkein kurjimmalla ja epätoivoisimmalla hetkellä, kuulin Allisonin äänen ravintolan ovelta: "Roosa, tiesitkö että tämä ravintola on juuri muuttanut toiselle puolelle kaupunkia!?" Mikä helpotus. Näin löysimme toisemme ja juoksimme saman tien taksiin ja ehdimme juuri ja juuri viimeiseen bussiin kohti Hanoita.

 

Matka jatkui Cat Ba Islandille

Hanoista jatkoimme matkaa saman tien Halong cityyn. Bussimatka oli omituinen, meidät herätettiin vähän väliä ravistaen ja huutaen vietnamiksi ja pakottaen ulos bussista, milloin syömään, milloin vessaan ja kerran pesemään hampaat. Allison koitti epätoivoisesti selittää, ettei tahdo pestä hampaita vaan jatkaa unia... Viimeisestä bussista meidät heitettiin sitten lopulta ulos keskelle moottoritietä ja käskettiin jatkaa taksilla Halong cityyn, vaikka nimenomaan bussin luvattiin menevän sinne. Eihän sieltä takseja edes saanut, vaan hyppäsimme lopulta skoottereiden kyytiin, mutta onneksi matka ei ollut pitkä.

Oli jo iltapäivä ja olimme myöhästyneet kaikista veneistä Cat Ba Islandille, johon halusimme mennä. Päätimme kuitenkin säästää aikaa ja palkkasimme oman veneen viemään meidät saarelle ja sieltä kyydin kylään, joka oli toisella puolella saarta kuin satama. Venematkalla näimme upen Halong Bayn auringonlaskun.

Perille päästyämme oli jo pimeä ja alkoi tulla kylmä. Perillä myös selvisi, että meitä oli huijattu ja kyytimme ei saapunut. Sen sijaan paikalle oli tullut parveilemaan mopokuskeja, joista yksi puhui jokusen sanan englantia ja he vaativat naurettavan suuria summia rahaa kyydistä kylään. Pilkkopimeässä satamassa paloi yksi ainoa valo bussikatoksen alla ja menimme sen alle pohtimaan tilannetta. Emme suostuneet mopokuskien naurettaviin hintoihin ja istuimme epätoivoisena lampun alla. Kaikki tiesivät, ettei meillä ollut vaihtoehtoa. Olimme pimeässä keskellä ei mitään, yö lähestyi, jääminen ulos ei ollut kovin turvallinen vaihtoehto ja kylään oli noin 40 kilometriä, välissä metsää ja viidakkoa. Miehet ottivat kaiken ilon irti kurjasta tilanteestamme ja alkoivat pelotella meitä. He muun muassa sammuttivat ainoan valon ja alkoivat vihjailla ilmaisista kyydeistä ja rakkaudesta. Siinä vaiheessa tiesimme, ettei kyse ollut enää pelkästä rahasta ja meitä oikeasti pelotti todella paljon. Käskimme heidän soittaa meille taksin, maksoi mitä maksoi, sillä heidän mopojensa kyytiin emme olisi lähteneet siinä tilanteessa ikipäivänä. Saimme valon takaisin ja lopulta auto kaarsi luoksemme. Kun luulimme uhkaavan tilanteen olevan ohi istuessamme autossa, alkoivat miehet huutaa vihaisesti ja repiä rinkkojamme auton kyydistä. Emme tienneet, mistä oli kyse ja olo oli avuton. Annoimme rahaa ja pääsimme matkaan. Kuskimme tanssi ja lauloi koko matkan, joko siksi, että oli kännissä tai siksi, että sai meiltä kuukauden palkan... Meidät heitettiin kuskin tuttavan tai sukulaisen hostelliin ja olimme niin väsyneitä ja helpottuneita kylään pääsystä elävinä, että majoituimme sinne. VIRHE.

Kello 7 aamulla hostellin miehet tulivat sisälle huoneeseemme huutaen "Bus to Hanoi, bus to Hanoi!" Sanoimme, ettemme ole menossa Hanoihin juuri nyt. Kello 8 oveemme hakattiin ja huudettiin "Check out check out!". Sanoimme, että check out time oli klo 12 ja jatkamme unia. Kello 10 huoneeseemme tultiin jälleen sisään todella vihaisesti huutaen "Check out now!" Piti herätä ja pukea ja pakata aika vauhdilla. Ja näin meidät heitettiin ulos tästä räkäisestä hostellista... Aulassa koitimme antaa palautetta, siellähän oli kyltti "check out time 12", mutta kukaan ei puhunut sen vertaa englantia, että viesti olisi mennyt perille. Korviamme myöten vietnamilaisten tylyä kohtelua raahauduimme rinkkoinemme aamupalalle.

Majoituimme uuteen hostelliin ja pidimme huolen, että suihkussa on kuumaa vettä, joku ymmärtää englantia ja check out time todella on mitä sovitaan.  Uuden hostellin pieni koira Fob pelasti päiväni leikkiessään koko aamun huoneessamme. Uusi päivä sujuikin jo paremmin. Vuokrasimme skootterit ja ajelimme ympäri saarta. Näimme sodassa käytetyn salaisen sairaalan luolan sisällä sekä upeita maisemia merelle. Illalla viinilasien äärellä päätimme antaa Vietnamille uuden mahdollisuuden.

Seuraavana päivänä satoi vettä ja päätimme käyttää sen matkustamiseen ja suuntasimme takaisin Hanoihin. Hanoi oli mahtava; kaikkea, mitä Kaakkois-Aasian suurkaupungilta voi vain odottaa. Kaoottinen liikenne, hajut, äänet, ihmiset. Kiertelimme kaupunkia ja markkinoita sekä joimme rommia merirosvobaarissa ja pelasimme jengaa.

 

Vietnamissa vietetyn viikon jälkeen alkoi "Bus drive from hell":

Hanoi- Vientiane -Vang Vieng. 21+4 tuntia. Välissä rajanylitys, viisumimuodollisuudet, näiden odottaminen kylmässä. Saman matkan voi taittaa VIP-nukkumabussissa, mutta ostimme halvimmat liput paikallisbussiin. Jalkatila täynnä kurkkuja ja muita vihanneksia sekä mattoja teki oltavat tukalaksi. Vietnamilainen iskelmä soi korviasärkevän lujalla. Vaikka ipod oli täysillä, ei omaa musiikkia voinut kuulla sen läpi. Bussin pompinta ja huojunta teki nukkumisen mahdottomaksi. Pysähdykset muutaman tunnin välein, lisää tavaraa tai ihmisiä kyytiin jo ennestään täyteen bussiin, syömään tai ilman syytä. Kamala pissahätä, pysähdyspaikkojen vessat toinen toistaan oksettavampia, reikä lattiassa -mallia, lattia ja seinät yltäpäältä kusessa, useimmiten ei ovea, käsiä ei näissä edes kannata yrittää pestä. Mutta ei se nyt niin paha matka ollut. Meitä sattui vielä kuusi tuttua vaihtaria samaan bussiin seuraksi. Menisin helposti uudestaankin, jos tilanne tulisi eteen. Kiva kokemus, saa muut bussimatkat tuntumaan helpoilta. Ja kuten todettu, matkatessa näkee ja kokee kaikkein eniten. 

 

Laos

 

Illalla myöhään saavuimme Vang Viengiin, johon olimme sopineet Singaporen vaihtareiden kesken kokoontuvamme. Kaksi päivää tubing in Vang Vieng. Jos et ole koskaan kuullut kyseisistä bileistä, on kyse renkaalla laskemisesta baarista baariin. Backpackers party, jossa vuosittain kuolee noin viisi ihmistä. Emme onneksi nähneet kuin yhden katkenneen jalan hypystä väärään kohtaan jokea sekä yhden verisen kivikkoon kaatuneen pojan. Aivan uskomattomat menot ja meiningit, suosittelen itse menemään paikalle, ei niistä tässä sen enempää. Tai ihan muutama sana kuvaillakseni: aurinko, kuuma, sankoissa drinkkejä tuoreista hedelmistä, koiranpentuja (kyllä), musiikkia, paljonpaljon nuoria spraymaaleilla kuvioituina.

Kolmannen yön jälkeen lähdin Vientianeen ja Allison ja Brittany kohti Myanmaria. Aloin itkemään bussiasemalla, kun halasimme viimeisen kerran. Nähdään taas muutamien vuosien päästä! Nyt matkaan viikon verran yksin ja se on omituista, toisaalta kivaa ja toisaalta tylsää.

Eilen vietin täällä Vientianessa kivan päivän, vuokrasin pienen pinkin polkupyörän ja ajelin sillä hymyillen auringonpaisteessa. Kävin kaupungin laidalla Wat Sok Pa Luangilla yrttisaunassa ja hieronnassa. Unohdin aurinkorasvan ja olin yhtä pinkki pyöräni kanssa. Löysin kotoisan Scandinavin Bakeryn, jossa nytkin istun syömässä kotiruokaa eli tonnikalajuustoleipää ja teetä. Tänään olen vain kierrellyt kaupunkia ja Myanmarin jälkeisestä temppelidarrasta huolimatta kävin katsastamassa yhden, joka oli luokiteltu kaupungin parhaiksi nähtävyyksiksi. Vientiane on pääkaupungiksi uskomattoman rento ja letkeä, hiljainen ja rauhallinen. Koko Laosta kuvailisin sanalla rento. Esimerkiksi myyjät ja tuktuk -kuskit eivät tyrkytä mitään vaan päinvastoin, heitä saa itse herätellä riippumatoista ja tv:n ääreltä. Kaikki ihmiset ovat sydämellisiä ja ystävällisiä. Laos on mahtava.

Kohta otan yöbussin kohti etelää Paksea ja sieltä jatkan 4000 islandsille. Sieltä on tarkoitus jatkaa matkaa Kambodzan kautta Bangkokiin Teemua vastaan.

 

Ja jos joku jaksoi lukea tarinan tänne asti, on luvassa loppukevennykseksi:

Pankkiepisodi

Viimeinen päivä Hanoissa, bussin lähtöön oli noin tunti. Allison halusi vielä vaihtaa valuuttaa ja sitten aioimme syödä kunnolla ennen matkaa. Kiersimme useita pankkeja ja valuutanvaihtopaikkoja, mutta kukaan ei vaihtanut rakkaita Singaporen dollareita. Lopulta menimme kaikki kolme sisään isompaan pankkiin ja ajattelimme, että täällä on pakko tärpätä. Istuimme Brittanyn kanssa sohvalle odottamaan kun Allison katosi asioimaan kassoille. Odotimme ja odotimme, kunnes parikymmentä minuuttia oli kulunut. Ihmettelimme, miten rahanvaihdossa voi kestää näin kauan, sillä pankissa ei ollut jonoakaan. Näimme erään pankkineidin sinisen passin kanssa kopiokoneella ja ajattelimme, että jaahas, siellä on Allisonin sininen passi jostain syystä, heidän täytyy olla pian valmiit. Brittany kertoi, että hänenkin passistaan oli kerran otettu kopio pankissa valuuttaa vaihtaessa.

Mutta tyttöä ei vieläkään hetken kuluttua näkynyt eikä kuulunut ja nousimme kassoille katsomaan, missä hän on. Häntä ei näkynyt missään. Eräs länsimaalainen nainen huikkasi odotuspenkeiltä: "Etsittekö ystäväänne? He veivät hänet johonkin toimistoon eivätkä he ole vielä palanneet." Omituista, ajattelimme ja odotimme vielä hetken. Sitten menimme kysymään kassoilta, minne valuuttaa vaihtanut tyttö oli viety ja kauanko heillä vielä kestäisi, sillä meillä oli jo kiire bussiin. Pankissa puhuttiin heikosti englantia, emmekä saaneet selvää vastausta. Kysyimme monilta pankkineideiltä, sillä aika alkoi käydä vähiin. Meille sanottiin, ettei pankissa ollut ketään tyttöä. Sanoimme, että ystävämme tuli kanssamme sisään pankkiin eikä oli poistunut, sillä olemme istuneet koko ajan ovella. Hänet oli kuulemma viety toimistoon ja näimme hänen passinsakin virkailijalla. Ei, ketään tyttöä ei kuulemma ollut pankissa eikä kukaan ollut vaihtanut valuuttaa. Koitimme selittää, että kyllä, ystävämme on pankissa, tulimmehan yhtä aikaa sisälle ja vartioimme ovea koko ajan. Tyttö vaihtoi rahaa, pankkineidillä oli passi ja hänet oli viety toimistoon. Huonon englannin takia kaikki piti selittää juurta jaksain ja monesti ja myös vähän elekielellä. Näytimme Allisonin kuvaa. Tämä tyttö, omituista kyllä, kadonnut tähän pankkiin. Selitimme saman monelle pankkineidille. Olimme jo hieman huolissamme, oli jo kamala kiire ja nyt Allison oli kadonnut pankkiin. Kukaan ei muistanut häntä, niin paljon asiakkaita ja kaikki olivat hämillään meistä. Koitimme kurkkia johonkin toimistohuoneeseen sisään ja silloin eräs pankkivirkailija juoksi peräämme ja kielsi kulkemasta pankissa. Mutta ystävämme on jossain täällä pankissa, koitimme selittää, tämä tyttö, näytimme kuvaa. Eräs neiti soitti vartijat. Päätimme, että käymme kaiken varalta katsomassa hotellillamme ja sitten haemme tulkin pankkiin.

Huomasimme lähtiessämme pankin toisella puolella toisen oven, mutta siellä tehtiin remonttia, joten sen käyttö olisi hyvin vaivalloista ja epätodennäköistä. Päätimme, että jos Allison olisi ollut niin hölmö ja poistunut siitä ovesta sanomatta meille mitään ja jättänyt meidät odottamaan pankkiin, olisimme supervihaisia. Matkalla hotellille etsimään häntä näimme ravintolan ikkunasta tutut kasvot syömässä pastaa. Samaan aikaan, kuin me olimme loikoilleet ensin puoli tuntia pankin sohvalla ja sitten järjestäneet piilokameramaisen spektaakkelin pankkineitien hämmennykseksi, oli Allison poistunut samalla oven avauksella, ei ollut ikinä vaihtanutkaan pankissa rahaa, ihmetellyt, mihin me katosimme, etsinyt meitä ympäriinsä kaikkialta paitsi pankin sisältä ja mennyt sitten lopulta syömään. Tiedän, ennustettava loppu tälle tarinalle, mitä kummallisuuksia voisi nyt tapahtua pankissa keskellä päivää. Mutta silloin kaikki merkit viittasivat Allisonin katoamiseen mystisesti pankin sisälle. Ehdimme juuri ja juuri tilata ruokaa ennen bussin lähtöä. En voi lakata nauramasta pankkitarinalle...

 

Heippa, terveisin

Roosa